Etukansi

Risto Santala

Jumalan
valtakunta
ON

© Risto Santala 1983

Päällys Jukka Valtonen
Piirrokset Maija Karma

Kirjana julkaissut Suomen Lähetysseura
ISBN 951-600-606-X

Sisällys

Johdantosana
Jumalan valtakunta on tullut lähelle
Tulkoon sinun valtakuntasi
Vertaukset taivasten valtakunnasta
Jumalan valtakunta Jeesuksen lähetyssaarnassa
Hylätty Jumalan valtakunta
Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään
Jumalan valtakunta maan päällä
Jumalan valtakunnan ateria

Piirrokset:

»Katso, kylväjä meni kylvämään.» ... (52 KB)
»Jeesus opetti kansaa ...» (50 KB)
Rikas mies ja Lasarus. (66 KB)
Viiniköynnösten karsiminen. (53 KB)
Ruut ja Booas. (52 KB)

JOHDANTOSANA

Joskus jokin lyhyt sana aivan kuin iskeytyy tajuntaamme. Näin kävi, kun muuan jo keski-ikään yltänyt mies kertoi sodanaikaisesta hengellisestä murroksestaan. Hän oli toivoton kiroilija ja alkoholisti, - ja nyt hän makasi sotilassairaalassa kumpikin keuhko tuberkuloosin pilaamana. Silti hän kiroili raa'asti jopa häntä palveleville sairaanhoitajille. Muuan heistä joutui siksi rukoilemaan tämän sotilaan puolesta tuntikausia polvillaan. Ja yllättäen Jumala kosketti miestä voimallaan ja paransi samalla myös hänen sairautensa. Niinpä tuo raaistunut kiroilija hoki vuoteessa jatkuvasti ääneen: »Totisesti, Jumala on, Jumala ON!»

Jotain samaa on tapahtunut minullekin. Kun on tormännyt kymmeniä kertoja valtakuntanäkyyn evankeliumeissa ja apostolien julistuksessa, on joutunut hokemaan sydämessään: »Totisesti, Jumalan valtakunta ON!» Siitä puhuvat Jeesuksen vertaukset, siihen hän viittasi monissa irrallisissa sanoissaan. Jopa Herran pyhä ehtoollinen on messiaaninen liitonateria, jota nautimme uutena, kun sen täyttymys on tapahtunut Jumalan valtakunnassa. Näky Jumalan valtakunnasta merkitsee aina myös lähetystehtävää. Olemme valtakuntakristittyjä ja kuulumme maailmanlaajaan Jumalan perheväkeen. Tämän apostolisen uskon juuria tahdomme yhdessä tutkia.

Lainaan aiheeni käsittelyssä runsaasti Raamattua ja vanhojen juutalaisten oppineiden ajatuksia. Tämä opettaa näkemään, miten kristillinen uskomme on todellakin vanhan Messias-odotuksen täyttymys. Lukujen lopussa ja välissäkin olevat apukysymykset voi ottaa pienpiireissä keskustelun pohjaksi.

Jumalan valtakunta ON. Tämän haasteen eteen tahdomme pysähtyä.

Risto Santala

JUMALAN VALTAKUNTA ON TULLUT LÄHELLE

Käytännön näkökulmasta katsoen
Jumalan valtakunta ja taivasten valtakunta
Taivasten valtakunta on lähellä

»Mutta sittenkuin Johannes oli pantu vankeuteen, meni Jeesus Galileaan ja saarnasi Jumalan evankeliumia ja sanoi: 'Aika on täyttynyt ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle'.»

Mark 1:14-15

On merkillistä huomata, että evankeliumin ensimmäinen airut kuului: »Jumalan valtakunta on tullut lähelle!» Sitä sanomaa kuulutti jo Johannes Kastaja (Matt 3:2). Samoin julisti myös Jeesus (Matt 4:17). Ja lähettäessään opetuslapsensa »julistamaan Jumalan valtakuntaa» (Luuk 9:2) Mestarimme käski heidän saarnata ja sanoa: »Taivasten valtakunta on tullut lähelle» (Matt 10:7). Jopa apostolisen julistuksen ytimenä oli tämä Jumalan valtakunnan todellisuus. Filippus »julisti evankeliumia Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksen Kristuksen nimestä» (Apt 8:12). Ja apostoli Paavali »selitti ja todisti Jumalan valtakunnasta» vielä Roomassa vähän ennen virkauransa äkillistä päätöstä saadakseen kuulijansa »vakuutetuiksi Jeesuksesta»; »hän julisti Jumalan valtakuntaa ja opetti Herran Jeesuksen Kristuksen tuntemista kaikella rohkeudella» (Apt 28:23 ja 31).

Mistä tälläinen pyhä keskittyminen oikein johtui? Miksi emme enää kuule samaa sanomaa? Ja sisälsikö tämä julistus asioita, jotka ovat jääneet syrjään nykyajan saarnoista? Mitä on tämä Jumalan valtakunnan läheisyys? Ja merkitseekö evankeliumien puhe taivasten valtakunnasta jotain muuta kuin Jumalan valtakuntaa?

Käytännon näkökulmasta katsoen
näky Jumalan valtakunnasta merkitsee lähetystehtävää. Jumalan omat ovat valtakuntakristittyjä. Evankeliumi tekee Jumalan lapsista kansojenlaajuisen perheen, jossa ei ole värieroja eikä rotuerottelua. Ahdashenkinen ihmisten karsinointi katoaa. Kuulumme Jumalan perheväkeen, ja meillä on sama isä ja lopullinen yhteinen isänmaa. Efesolaiskirje korostaa, että olimme ennen pakanoina »ilman Kristusta, -- vailla Israelin kansalaisoikeutta ja vieraat lupauksen liitoille, ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa», mutta nyt meillä kaikilla on »pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö» (Ef 2:12, 18).

Kukaan kristitty ei voi väittää, ettei hänellä olisi sukulaisia. Moni valittaa, että hänella ei ole omaa perhettä, ei veljiä, ei sisaria eikä lapsia. Hänellä ei ole ketään, jonka vuoksi kannattaisi elää. Mutta onko näin? Eikö Jeesus sanonut: »'Kuka on minun äitini, ja ketkä ovat minun veljeni?' Ja hän ojensi kätensä opetuslastensa puoleen ja sanoi: 'Katso, minun äitini ja veljenil sillä jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.'» (Matt 12:48-50) Ja Jeesus sanoi: »Totisesti minä sanon teille: ei ole ketään, joka minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut talosta tai veljistä tai sisarista tai äidistä tai isästä tai lapsista tai pelloista, ja joka ei saisi satakertaisesti: nyt tässä ajassa taloja ja veljiä ja sisaria ja äitejä ja lapsia ja peltoja, vainojen keskellä, ja tulevassa maailmassa iankaikkista elämää» (Mark 10:29-30). Lähetystyöntekijän suurimpia iloja on se, että hänen elämänsä arkitodellisuuteen kuuluvat eriväriset ja -kieliset veljet, sisaret, isät ja äidit eri puolilta maailmaa - niin syvää sukulaisuussuhdetta ei voi aina kokea edes omien hyvien läheistensä kanssa. Vaikka moni meistä on saanut haudata rakkaan lapsensa Afrikan tai Aasian hiekkaan, perhepiiri vain kasvaa. On ihmisiä, joiden vuoksi elää ja uurastaa. Myös tätä valtakuntanäky merkitsee käytännössä.

Politiikka-sana tulee kreikan kielen »polis»-käsitteestä, joka merkitsee 'kaupunkia' ja 'valtiota'. Samasta sanajuuresta muodostuvat myös »yhdyskunta» ja »kansalaisuus». Apostoli Paavali sanookin Filippiläiskirjeessä (3:20), että »meillä on yhdyskuntamme taivaissa». Olemme siis myös taivaan kansalaisia. Jos politiikka voi innostaa monet uhraamaan kaiken aikansa tämän katoavan elämän hyväksi, kuinka paljon ennemmin näyn Jumalan valtakunnasta tulisi yhä saada meita liikkeelle. Ison talon lapsina olemme ison talon perikuntaa, ja oman talon hyväksi on tapana myös toimia. Apostoli Paavali puhuu Galatalaiskirjeen 4. luvussa siitä, että kun »aika oli täytetty» lähetti Jumala Poikansa lunastamaan meidät, että »me pääsisimme lapsen asemaan». Siksi Jumalan Henki huutaa sydämessämme »Abba, Isä!» - ja jos olen lapsi, olen »myös perillinen Jumalan kautta». Liian harvoin muistamme tämän taivaallisen kansalaisuutemme ja iankaikkisen perintöosamme. Juutalainen ajattelija Martin Buber valitti kerran sitä, että olemme »kadottamassa taivaan ja maan välisen vuoropuhelun». Voimme »vieraantua Jumalan elämästä» , kuten apostoli Paavalikin muistutti.

Mutta eikö tuonpuoleisen korostaminen vieraannuta meitä tästä ajasta? Näinhän saksalainen Rolf Hochhuth tunsi näytelmässään »Sijainen», jonka mottona on: »Varo niitä ihmisiä, joiden Jumala on taivaassa!» Kylla vilpiton uskonelämä on aina synnyttänyt nimenomaan vastuuta lähimmäisistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Jumalan todellisuus on kuin vastakkaisvarit, jotka korostavat toisiaan - missa Jumala vaikuttaa, siella terävöityy sekä maallinen että hengellinen näkökykymme. Nykyään pitäisi sanoa: »Varo niitä ihmisiä, joiden Jumala on vain maassa!» Evankeliumit käyttävät Jumalan valtakunnasta myös nimitystä taivasten valtakunta, ja tämä korostaa aina myös iäisyysnäköaloja.

Jumalan valtakunta ja taivasten valtakunta
tarkoittavat lopultakin samaa asiaa, Yksistään Matteuksen evankeliumissa tämä valtakunta-ajatus esiintyy kuutisenkymmentä kertaa, Matteus käyttää pääasiassa sanontaa »taivasten valtakunta», Markus ja Luukas sitä vastoin puhuvat »Jumalan valtakunnasta». Tämä johtuu lähinnä siitä, että Matteus, joka muutoinkin seuraa hurskasten juutalaisten esitystapaa, ei tahdo käyttää Jumalan nimeä, mikäli se on luontevasti vältettävissä, Jumala-sanan sijaan rabbit sijoittivat usein sanan »taivas», Niinpä he puhuivatkin »taivaan nimestä», »taivaan pelosta», »taivaan asioista» tai »taivaan työstä», kun oli puhe Jumalasta, »Taivaan kunniasta» on jumalanpalveluksessa kysymys, elämämme on »taivaan käsissä», ja olemme riippuvaisia »taivaan lahjoista», Nykyään hurskaat juutalaiset välttävat täysin Jumalan nimen »kirjaimellista» lausumista ja sanovat sen sijaan joko vain »Nimi» tai »Paikka», Lupaahan Raamattu: »Joka paikassa, mihin minä säädän nimeni muiston, minä tulen sinun tykösi ja siunaan sinua» (2 Moos 20:24), Jeesus asetti kuulijansa kuitenkin niin usein iäisyyden eteen, että »taivaan valtakunnalla» lienee tarkoitettu sananmukaisesti »taivaan» läheisyyttä jo maan päällä.

Juutalaiset oppineet puhuvat suhteellisen vähän Jumalan valtakunnasta. Jeesuksen julistuksessa tämä asia oli esillä hyvin keskeisesti. Jos rabbit käyttivät valtakunta-sanaa sellaisenaan, he viittasivat silloin maalliseen valtaan. Jeesus tarkoitti valtakunnalla itsenäisestikin käytettynä »taivaan» valtakuntaa. Hän puhui »valtakunnan lapsista», »valtakunnan sanasta» ja »valtakunnan evankeliumista» (ks. esim. Matt 8:12, 13:19, 24:14 ja Luuk 12:32).

Jeesuksen liitto omiensa kanssa on luonteeltaan iankaikkinen. Sekä Jesaja, Jeremia että Hesekiel ennustivat jo, että Jumala tekee kerran kanssamme »iankaikkisen liiton» (esim. Jes 55:3, Jer 32:40 ja Hes 37:26). Kun 1200-luvulla kuollut tunnettu oppinut David Kimhi tulkitsi Hesekielin lupausta iankaikkisesta liitosta, hän sanoi, että tämä tarkoittaa Messiasta ja siinä on viittaus »ylösnousemukseen». Kristuksen hallintovalta ulottuu todella iäisyyteen.

Eräät tunnetut tutkijat ovat todenneet, että Jeesuksen aikainen Messiaan odotus oli luonteeltaan »poliittista, kansallista ja maallista». Ei kukaan rabbi ole sanonut niin kuin Jeesus: »Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta» (Joh 18:36). Evankeliumi antaa ihmisille aina pitkän tähtäyksen ohjelman. Siinä taivasten valtakunta on jo lähellä. Jeesus ei tahtonut samastua aikansa kavennettuun Messias-toivoon.

Juutalaiset oppineet puhuvat joskus »Jumalan valtakunnan ikeestä», joka käytannössä oli samaa kuin »lain ies», kuuliaisuus tooran säädoksille. Myös Jeesus puhui ikeestä, mutta silloin on kysymys lähinnä yhteydestä häneen. Hänen opetuslapseudessaan ihminen löytää sisäisen levon. Jeesuksen ajatuskulku noudattaa profeetta Jesajan käsitystä jumalasuhteen luonteesta. Meille ei sanota: »Käsky käskyn päälle, käsky käskyn päälle, läksy läksyn päälle, läksy läksyn päälle», ei vaan hän on sanonut: »Tässä on lepo; antakaa väsyneen levätä, tässä on levähdyspaikka» (Jes 28:10,12). Evankeliumin ies ei merkitse uutta vaatimusta vanhojen lisäksi. Myös profeetta Jeremia koki, etta jumalayhteys johtaa sisäiseen lepoon. Hän sanoikin: »Näin on Herra sanonut: '- - kysykää, mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne'» (Jer 6:16). Jeesuksen tarjoama »taivaan valtakunnan ies» on juuri tätä samaa. Hän sanoo: »Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.» (Matt 11:28-30.) Seurakunnan tulee olla ihmisten huoltopaikka.

Vain evankeliumi antaa rauhan stressatulle. Kun kysyin kerran vaimoltani, minkä tekstin hän antaisi minulle joulujuhlaan, kuului lieden ääreltä hyvä ohje: »Ei Jumalan valtakunta ole syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä» (Room 14:17). Juuri tämä sielua hoitava piirre puuttuu yleisesti juutalaisilta oppineilta.

Taivasten valtakunta on lähellä
on toteamus, joka viittaa Jumalan lupausten messiaaniseen täyttymiseen. »Kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa» (Gal 4:4). »sitä pelastusta ovat etsineet ja tutkineet profeetat - - mihin tai millaiseen aikaan heissä oleva Kristuksen Henki viittasi» (1 Piet 1:10-11). Tämä Messiaan odotus oli erityisen voimakasta Jeesuksen syntymän aikoihin, koska Danielin kirjan 9. luku antaa seikkaperäisen ennustuksen Messiaan ensimmäisen ilmestymisen ajankohdasta. Rabbien mukaan tämä aika oli juuri tuolloin toisen temppelin vielä seistessä paikallaan. Kun Messias eli Voideltu saapuu, silloin »synti sinetillä lukitaan, ja pahat teot sovitetaan, ja iankaikkinen vanhurskaus tuodaan», ja sitten »tuhotaan voideltu, eikä häneltä jää ketään. Ja kaupungin ja pyhäkön hävittää hyökkäävän ruhtinaan väki» (Dan 9:24, 26). Kun tämä ns. toinen temppeli on hävitetty, on Messiaan täytynyt jo tulla. Rabbit viittaavat useaan kertaan lähteissään siihen, että »Messiaan ajat ovat jo ohi, - - ja syntiemme tähden, jotka ovat suuret, kävi niin kuin kävi». Juutalainen historioitsija Josefus kertoo, että »hyökkäävän ruhtinaan väki tarkoittaa roomalaisia» - hänen aikanaanhan temppeli hävitettiin.

Uuden testamentin voimakkain Messiaan odotus heijastuu Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa. Jerusalemissa oli hurskas mies, Simeon, joka »odotti Israelin lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen päällänsä. Ja Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei hän ollut näkevä kuolemaa, ennenkuin oli nähnyt Herran Voidellun.» Hän ymmärsi, että pieni Jeesus-lapsi oli annettu »kaikkien kansojen nähdä, valkeudeksi, joka on ilmestyvä pakanoille ja kirkkaudeksi kansallesi Israelille». Hänet oli myös pantu »lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa ja merkiksi», jota vastustetaan. Myös 84-vuotias leskirouva Hanna kuului niihin moniin, »jotka odottivat Jerusalemin lunastusta». Todellakin, taivasten valtakunta oli nyt lähellä.

Edessä oli uusi historian vaihe. Messiaan toiminta oli oleva siunaukseksi koko ihmiskunnalle. Tämä universaalinen näky Jumalan valtakunnasta esiintyy useimmissa Vanhan testamentin Kristus-ennustuksissa, vaikka juutalaisuus oli poiminut siitä lähinnä »poliittiset, kansalliset ja maalliset» lupaukset. Joskus vanhoissa lähteissä esitetään kuitenkin puolileikillisesti, että ehkä Israel ei otakaan vastaan Messiastaan, koska hänet kuvataan kaikkien kansojen vapahtajana.

300-luvun taitteesta on säilynyt pari midrash-katkelmaa, synagogan saarnaesimerkkiä. Kun 1 Moos 49. luvun Jaakobin siunauksen on byvin rikkaasti ja yksityiskohdittain tulkittu tarkoittavan Messiasta, kertoo midrash muutamia hätkähdyttäviä yksityiskohtia: »Juuda, sinua sinun veljesi ylistävät - miksi sinun veljesi ylistävät sinua, Juuda? Siksi, että kaikkia juutalaisia tullaan kutsumaan sinun vuoksesi juutalaisiksi, eikä vain siksi, vaan myös Messias on periytyvä sinusta -- ja rabbi Chanin on sanonut: 'Ei Israel otakaan vastaan Messias-kuninkaan tooraa, sillä kansat häntä tottelevat (1 Moos 49:10) ja pakanat etsivät Iisain juurta' (Jes 11:10).» Evankeliumi itsessään ei aseta pakanoita ja juutalaisia tällä tavoin vaihtoehtoiseen asemaan. Jumalan valtakunta tarkoittaa kaikkia.

Danielin kirjan 7. luku puhuu Messiaasta, »Ihmisen Pojan kaltaisesta», ja kertoo: »Hänelle annettiin valta, kunnia ja valtakunta, ja kaikki kansat, kansakunnat ja kielet palvelivat häntä. Hänen valtansa on iankaikkinen valta, joka ei lakkaa, ja hänen valtakuntansa on valtakunta, joka ei häviä.» Tätä voimakkaammin ei voi puhua Messiaan valtapiirin universaalisuudesta. Tähän perustuu myös kristillisen kirkon oikeus tehdä lähetystyötä.

Kun vanhat oppineet juutalaiset puhuvat Jumalan valtakunnan ikeen alle asettumisesta tai Jumalan ikeen »purkamisesta», he viittaavat usein siihen, että Jumalan hallintovalta lakkasi jo syntiinlankeemuksessa. Muuan tällainen midrash selittää: »Aadamin ja Eevan lankeemuksen tähden on kaikki historia turmeltunut. Pereksessa (1 Moos 38) alkoi uusi historia, koska Messias on tuleva hänestä; ja hänen päivinään on pyhä Jumala nielevä kuoleman, koska Jes 25:8 sanoo: 'Hän hävittää kuoleman ainiaaksi'.»

Kristuksessa alkoi tosiaan uusi historia. Kohtaamme hänessä taivaan todellisuuden. Evankeliumin luoma uusi liitto on iankaikkinen liitto. Se viittaa ylösnousemukseen. Jumalan pelastushistoria tähtää myös tuonpuoleiseen pelastukseen. »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä» (Joh 3:16). Tämä taivasten valtakunnan osallisuus purkautuu sinne, missä uskomme Jeesukseen. Se edellyttää hänen henkilökohtaista vastaanottamistaan sydameemme.

Luther korosti aikanaan, että Jumalan valtakunta on »Hörreich» eli »kuulovaltakunta». Jumalan valtakunnan rajat asettuvat täällä maan päällä sen mukaan kuin kuulemme Vapahtajamme ääntä. Jumalan valtakunta on siten »sisällisesti meissä» (Luuk 17:21).

Kristus aloittaa aina myös uuden historian yksityisen uskovan elämässä. Muistan kuinka katselin lapsena 1930-luvun alkupuolella raitiovaunun kuljettajaa hänen vaihtaessaan pienellä ranneliikkeellä risteyksissä kiskojen suuntaa. Raitiovaunu kulki talomme vieresta Sörnäisistä Töölöön ja jälleen takaisin Sörnäisiin. Ajoin aina koko rahan edestä, eikä eksymisen vaaraakaan ollut. Kiskojen vaihtuminen pienellä ranneliikkeella oli pienen pojan mielestä kaikkein ihmeellisintä - sitä piti seurata aina oikein läheltä. Aikuisena olen monesti miettinyt, miten paljon syntien anteeksiantamisen kokemus ensimmäisellä ehtoollisella käynnillä merkitsi. Elämä sai uuden sisällön. Ja kuinka paljon vaikuttikaan vanhan lähetyssaarnaaja August Hännisen »joutsenlaulu» Helsingin Lähetyskirkossa kesällä 1947. Augustin Julia-vaimo kertoi kymmenisen vuotta myöhemmin, että tämä hänen miehensä viimeinenjulkinen puhe oli aiheuttanut sen, että Afrikassa oli jo tuolloin kolme lähettiä, jotka juuri tuon Augustin saarnan kautta olivat heränneet lähetysvastuuseen. Minä olin siten neljäs. Minulle se tosin merkitsi, että tulisin antamaan »kaiken aikani» Jumalalle, ja käytannössä se johti pappislukuihin. Vasta myöhemmin Jumalan käden »pieni ranneliike» johti minut Israeliin ja juutalaisten pariin. Todellakin: Jeesuksen rakkauden kosketus aloittaa uuden historian myös yksityisen ihmisen elämässä.

Tänäänkin taivasten valtakunta on lähellä. Vielä nytkin Pyhä Henki kutsuu meitä sanan kautta. Ja vielä nytkin meille tarjotaan Jumalan valtakunnan iestoveruutta.

Keskustelun aiheeksi:
Mitä ajatus Jumalan valtakunnasta puhuu minulle käytännössä?
Miten voisimme lujittaa seurakuntiemme perheyhteyttä?
Miten olen kokenut Jumalan läheisyyttä elämässäni?

TULKOON SINUN VALTAKUNTASI

Isä meidän -rukouksen taustaa
Juutalaisten rukouselämän perussanoma

»Kun rukoilette, sanokaa: Isä, pyhitetty olkoon sinun nimesi; tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa.»

Luuk 11:2

Kun ihmiset pyhittävät Jumalan nimen, hänen valtakuntansa saapuu keskellemme. Silloin hänen tahtonsa hallitsee meitä myös arkielämässä. Tämä on todellisuutta siellä, missä sitä pyydetään. Luther selitti aikanaan, että Jumalan valtakunta tulee myös ilman rukouksiamme, mutta me pyydämme, että se saapuisi meidän keskellemme. Ihmisyydestämme puuttuu jotain ratkaisevaa, jos Jumala ei saa hallita mieltämme ja olemustamme.

Kun vuosisatamme alkupuolella eräät saksalaiset tekivät kristinuskosta pelkän myytin, jonkinlaisen kauniin perusteettoman sadun, jolta puuttuisi historian tuki, vastasi tunnettu professori ja Tukholman päärabbi Gottlieb Klein näihin kirjoituksiin. Hänen pieni kirjasensa »Onko Jeesus historiallinen henkilö» muodostui professori Gösta Lindeskogin elämän käännekohdaksi. Gösta Lindeskog on yksi Pohjoismaiden parhaista juutalaisuuden tutkijoista. Sama kirjanen merkitsi myös minulle opiskeluajan alkupuolella hyvin paljon; luin sitä yhä uudelleen. Ehkä juuri sen vaikutuksesta minussa kypsyi vähitellen vakaumus, että jumaluusopin ainoa sanoma on kätketty Jeesukseen. Niinhän apostoli Paavalikin koki Damaskon tiellä tapahtuneen kääntymyksensä jälkeen: » - - kohta hän saarnasi synagoogissa Jeesusta, julistaen, että hän on Jumalan Poika» - hän ei julistanut filosofiaa tai teologiaa, hän julisti Jeesuksen persoonaa. Juuri Jeesuksen persoonan ihailu on tyypillistä professori Kleinin kirjoituksille.

Isä meidän -rukouksen taustaa
Kun Klein esittelee Jeesuksen opetuslapseus-rukousta, hän tuo ilmi sen pääpiirteet ja myös sen yhteyden Jumalan valtakunta -ajatukseen. Ensin Klein toteaa, että uskonnonhistoriallinen tutkimus ei ollut vielä hänen aikanaan hankkinut »rinnakkaiskohtia tälle ainutlaatuiselle rukoukselle eikä se tule siinä myöskään onnistumaan». Hän jatkaa: »Kaikki toiveet ja odotukset, jotka elävoittivät Jeesuksen hurskasta sydäntä, ovat muotoutuneet tässä rukouksessa kokonaisuudeksi. Se on sielun huuto Jumalan puoleen ihmisen välittomien tarpeiden saamiseksi.»

Klein viittaa myös joihinkin Isä meidän -rukouksen aikahistoriallisiin piirteisiin. Ensinnäkin rukouksessa on juutalaisen tavan mukaan seitsemän pyyntöä; seitsenlukuhan edustaa täydellisyyttä. Toisaalta rukous on kolmiosainen. Rabbien ohjeiden mukaan rukouksen tuli alkaa Jumalaa ylistävällä hymnillä, »shevach». Siihen liittyivät yksilön omat pyynnot, »tefillaa», ja rukous päättyi aina kiitokseen, »hoodajaa». Kleinin mukaan Isä meidän -rukouksen Jumalan kunniaa, valtakuntaa ja tahtoa koskevat kolme ensimmäistä pyyntöä muodostavat »shevach»-osan. Jokapäiväisen leivän, syntien anteeksiantamuksen ja kiusauksista varjeltumisen pyynnot hän tulkitsee varsinaiseksi »tefillaa»-rukoukseksi. »Hoodajaan» muodostaa Jumalan valtakunnan, voiman ja kunnian ylistäminen. Tässäkin on jälleen esillä näky Jumalan valtakunnasta.

Jeesuksen aikana rukouksen tuli aina olla monikkomuodossa. Tämä koski myös yksityistä rukoilijaa. Tästä syystä Jeesus opetti pyytämään: anna meille. Rukous ei saanut muodostua itsekkyyden tulkiksi. Jotkut rabbit jopa esittivät, että varsinaiseen rukoukseen tuli valmistautua tunnin hiljaisuudella. Vaikka anoja näin samastikin omat tarpeensa kansansa ja seurakuntansa tarpeisiin, Jumalan siunaus oli aina luonteeltaan henkilökohtaista. Ei ole suinkaan mikään sattuma, että Herran siunaus on annettu Israelin kansalle yksikössä: »Herra siunatkoon sinua - -» (4 Moos 6:24-26).

Vanhojen lähteiden mukaan tehtiin ero »Isä meidän» ja »minun Isäni» -puhuttelun välillä. Vain hyvin arvokas henkilö saattoi korostaa jumalasuhteensa läheisyyttä. Uuden testamentin puhe Jumalasta »Abba»-nimellä (Gal 4:6, Room 8:15) ei kylläkään korosta ihmisen omaa arvoa vaan lähinnä Jumalan antamaa »lapseuden henkea, jossa me huudamme: 'Abba, Isä'!» Rabbi Abbaje, joka eli 300-luvulla jKr., on sanonut me-muodon käyttämisestä: »Ihmisen tulee sulkeutua aina rukouksissaan yhteisoonsä. Kuinka hänen siis tulee sanoa? Olkoon otollista sinulle, Jumala meidän Herramme, että johtaisit meidät rauhaan --.» Keskiaikainen oppinut Rashi on selittänyt, että nimenomaan lyhyitä rukouksia ei saisi lausua yksikössä vaan monikossa.

Klein viittaa kirjassaan siihen, että juutalaisilla Jumalan valtakunnan tuleminen liittyy Danielin kirjan mukaan kuolleiden ylösnousemukseen. Taustalla on Danielin kirjan 12. luvun kuvaus suuresta ahdistuksesta,joka kohtaa kansoja ja jonka aikana »pelastetaan sinun kansasi, kaikki, jotka kirjaan kirjoitetut ovat. Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen.» Daniel itse saa kehotuksen: »Lepää ja nouse osaasi päivien lopussa.» Klein tukeutuu erääseen vanhaan midrashiin, synagogan saarnakatkelmaan, joka kuuluu: »pyhä, ylistetty olkoon hän, antaa kuolleitten nousta tässä maailmassa, että hänen suuri nimensä pyhitettäisiin. Siksi rukoilkoon jokainen: Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon valtakuntasi. Näiden rukousten täyttyessä koittaa ylösnousemus.»

Jatkossa Klein lausuu kauniisti: »Tässä meilla on messiaaninen rukous, jonka vain Jeesus on osannut rukoilla aikanaan. Se on henkilökohtaisinta, mitä omistamme Jeesuksesta. Hänen kaipuunsa ja toivonsa ikuistuvat siinä, ja henki, joka täyttaa tämän rukouksen, on tehnyt ihmetoitä ihmissydämissä.»

Juutalaisten rukouselämän perussanoma
näkyy selkeimmin heidän rukouskirjansa aamurukouksissa. Sitä taustaa vasten ymmärrämme myös eräät yksityiskohdat Isä meidän -rukouksesta. Sekä Jumalan valtakunnan tulemisen ajatus että ylösnousemuksen todellisuus toistuvat näissä pyynnoissä.

Juutalaisen synagogan aamurukouksen ainekset ovat tutkijoiden mukaan peräisin osittain jopa Esran ajalta yli 400 vuotta eKr. Varsinaisesti tämä »Amida» eli »seisten» luettava rukous, jota kutsutaan osiensa mukaan myös »kahdeksantoista»-rukoukseksi, kiteytettiin lopulliseen muotoonsa rabbi Gamaliel II:n toimesta n. vuonna 90 jKr. Joka tapauksessa sen pääainekset tunnettiin Jeesuksen aikana.

Juutalaisessa rukouskirjassa on ensin varhaisaamun siunauksia (»Brachoot ha-shachar») ja sitten varsinainen »Amida». Jo varhaisaamun »jigdal»-siunauksessa, joka alkaa sanoin »Olkoon Jumalamme suuri ja ylistetty», sanotaan lopuksi: »Kuolleet Jumala elävoittää armossaan, olkoon hänen ylistettävä nimensä siunattu iankaikkisesti». Kohta tämän jälkeen on tunnettu rukous: »Jumalani, sielu, jonka olet antanut minulle, on puhdas. Sinä olet sen luonut, sinä olet sen puhaltanut minuun. Sinä säilytät sen minussa ja olet ottava sen minulta, mutta antava sen tulevassa maailmassa - - ole siunattu sinä Jumala, joka palautat sielut kuolleitten ruumiisiin.»

Kerran Israelin suosituin TV-rabbi esitti sapatinavauksessaan: »Ihmisessä on enemmän hyvää kuin pahaa, valoa kuin pimeyttä - kristityt opettavat toisella tavalla.» Todellakin! Jeesus opetti, että ihminen on läpeensä turmeltunut. »Sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset. Nämä ihmisen saastuttavat - -.» (Matt 15:19-20.) Juuri tästä syystä tarvitsemme syntien sovitusta.

Varhaisaamun rukousta seuraa tämän jälkeen 15-kertainen siunaus-osa. Siinä sanotaan mm.: »Ole siunattu sina Herra Jumalamme, maailman kuningas, että et ole tehnyt meistä pakanoita. Ole siunattu - - että et ole tehnyt meistä orjia - - että et ole tehnyt meistä naista.» Ja naiset kiittävät erillisessä osastossaan, että Jumala on »tehnyt heidät tahtonsa mukaan».. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa Israel-lähetyksemme veteraanin, tri Aili Havaksen sana, jonka hän esitti miehille, kun nämä todistelivat omaa paremmuuttaan Jumalan edessä. Hän kysyi: »Eikö Jumala tehnyt luomistyössään loppua kohden aina kehittyneempää elämää, ja viimeiseksi hän teki naisen?» Voisi siis todeta, että jos mies on luomakunnan kruunu, nainen on jalokivi sen otsarivassa. Ja vain nainen osaa kiittää siitä, että hänet on luotu »Jumalan tahdon mukaisesti».

Aamusiunaus kiittää myös siitä, että Jumala avaa »sokeitten silmät», »puettaa alastomat», »vapauttaa sidotut», »suoristaa koukkuun painetut» --»hän pukee Israelin kunniallaan» ja »antaa väsyneelle voimaa». Sitten synagogan liturgiassa on pyyntö, joka on meille tuttu Isä meidän -rukouksesta: »Äläkä johdata meitä syntiin, älä rikkomuksiin ja pahaan, älä koettelemuksiin ja häpeään äläkä anna pahan taipumuksen saada meissä valtaa; johda meidät kauas pahoista ihmisista ja pahoista tovereista ja liitä meidät hyvään taipumukseen.» Juutalaisen käsityksen mukaan meillä on vain tälläinen »taipumus» pahaan, mutta ihminen itse on sinänsä hyvä. Vanha testamentti käyttää samaa käsitettä »jetser», 'taipumus', kuvatessaan ihmiskunnan turmelusta Nooan aikana: »Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat» (1 Moos 6:5).

Juutalainen rukouskirja nimittää rukousta myös »huulten uhriksi». Varhaisaamun rukouksissa sanotaan järkyttävästi: »Oi maailman Kaikkivaltias, sinä olet käskenyt meidän uhrata ainaisuhrit aikanaan ja olla pappeina palvelustyössä, sinä olet asettanut leeviläiset tehtäväänsä ja israelilaiset asemaansa, mutta nyt syntiemme tähden on temppeli hävitetty ja ainaisuhri peruutettu eikä meillä ole pappia palvelustehtävään eikä leeviläisiä virassaan -- mutta nähtäköön ja kelvatkoon huultemme puhe edessäsi ikään kuin uhraisimme ainaisuhria ajallaan.»

Varsinaisen seisaaltaan luettavan aamurukouksen, »Amiidan», alussa on myös voimakas ylösnousemususkon korostus: »Muista meitä, että saisimme elää, sinä Kuningas, joka halajat elämää, ja kirjoita nimemme elämän kirjaan itsesi tähden, sinä Elämän Herra --.Sinä teet kuolleet eläviksi ja olet voimallinen pelastamaan. Sinä ravitset elävät armollasi, herätät kuolleet suuressa laupeudessasi, tuet kaatuvia, parannat sairaita, vapautat sidottuja -- Kuningas, joka kuoletat ja teet eläväksi ja annat pelastuksen versoa: sinä teet kuolleet eläviksi uskollisuudessasi -- me pyhitämme nimesi maailmassa, niin kuin nimesi pyhitetään taivaitten taivaissa.» Aamurukouksessa samoin kuin sapatin iltapäivärukouksessa puhutaan myös Messiaan saapumisesta. Rukouksessa, joka alkaa kertomalla, että »Pelastaja on saapuva Siioniin, todetaan: »Herra hallitkoon iäisesti ja tulkoon hänen valtakuntansa tähän maailmaan ja iankaikkisesta iankaikkiseen.» Sitten esitetään pyyntö: »Oi että olisimme arvolliset, eläisimme ja näkisimme ja perisimme hyvän osan ja siunauksen kahtena Messiaan päivänä sekä iankaikkisen elämän.» Joissakin rukouskirjoissa »kahtena»-sana on pantu sulkeisiin. Vanhemmatkin rukouskirjojen selitysoppaat jättävät kertomatta, mitä nämä »kaksi messiaanista» vaihetta lopultakin tarkoittavat. Näemme, että Jumalan valtakunnan tulemisen yhteydessä rukouskirjassa puhutaan usein ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä.

Leimaa-antavinta juutalaiselle rukouskirjallisuudelle on runsas kiitos ja Jumalan ylistys. Siitä rukous aina alkaa ja siihen se päättyy. Tässä asiassa arameankielinen »kaddish» eli »pyhitys»-rukous muistuttaa Isä meidän -rukouksen alkupuolta: »Ylennettäköön ja pyhitettäköön hänen suuri nimensä maailmassa, jonka hän on luonut tahtonsa mukaan, ja tulkoon hänen valtakuntansa teidän elämäänne ja teidän aikananne ja koko Israelin heimon elämään nopeasti ja lähitulevaisuudessa -- ja sanokaa: aamen.» Seurakunta vastaa rabbinsa resitoimaan pyyntöön: »Olkoon hänen suuri nimensä ylistetty iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Jumalan valtakunnan tuleminen merkitsee uskovalle aina omakohtaista haastetta. Kirkkomme oppi-isät tapasivat toistaa latinaksi sanontaa: »Tua res agitur», 'Sinua asia koskee'. Kyllä Jumalan valtakunta tulee maan päälle myös ilman rukouksiamme, mutta pääasia on, että se tulisi osaksemme »meidän elämäämme ja meidän aikanamme». Ja sanokaamme tähän aamen.

Keskustelun aiheeksi:
Mikä Isä meidän -rukouksessa on minulle likeisintä?
Kuinka suuri osuus kiitoksella on yksityisessä rukouksessani?
Kuinka voisin edistää Jumalan valtakunnan asiaa?

VERTAUKSET TAIVASTEN VALTAKUNNASTA

Jeesuksen vertausten pääaiheet
Kylväjävertaus
Nukkuessa kasvava siemen
Vihamiehen kylvämä luste
Vertaukset sinapinsiemenestä ja hapatuksesta
Peltoon kätketty aarre
Vertaus kalliista helmestä
Taivasten valtakunta on nuotta
Oppi tuonelasta

»Totisesti minä sanon teille: monet profeetat ja vanhurskaat ovat halunneet nähdä, mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla, mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet.»

Matt 13:17

Jeesuksen toiminta ja puheet herättivät ihmisissä aina halun saada nähdä ja kuulla enemmän. Hän ei puhunut niin kuin kirjanoppineet ja fariseukset, vaan niin kuin se, jolla on valta. Temppelin suntiot, jotka olivat tottuneet juutalaisuuden parhaiden oppineiden sanomaan, todistivat Jeesuksesta: »Ei ole koskaan ihminen puhunut niin, kuin se mies puhuu» (Joh 7:46). Jeesuksen sanat ovat aina »henki ja elämä» (Joh 6:63).

Näin oli sinäkin aamuna, jolloin Jeesus »lähti asunnostaan» Kapernaumissa. Lähellä kaupunkia on lahdenpoukama. Sinne hän suuntasi askelensa. Aurinko kimalteli vastapäätä yli lasisen meren - näinhän Johannes koki kotijärvensä muistellessaan sitä Ilmestyskirjassa. Kansa seurasi tarkkaan Nasaretin nuoren rabbin liikkeitä. Matteuksen evankeliumin 13. luku ja Markuksen 4. luku kuvaavat tilannetta. Pian hänen luokseen kokoontui hyvin paljon kansaa. Hänen piti sen tähden turvautua veneeseen. Siinä hän istui, »ja kaikki kansa oli maalla järven rannalla». Vene saarnatuolinaan Jeesus puhui ihmisille, jotka seisoivat tungoksen vuoksi rannalla. Siinä oli käsityöläisiä, kalastajia ja rabbeja, miehiä, naisia ja lapsia. Jeesuksen ääni kantautui hyvin puolikaaren muotoisen poukaman joka soppeen. Ja »Jeesus puhui heille paljon vertauksilla».

Mutta miksi Jeesus puhui vertauksin? Sitä kysyivät opetuslapsetkin. Jeesus vastasi heille, että heidän on »annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet», kun taas muut eivät niitä tunne. »Sentähden minä puhun heille vertauksilla, että he näkevin silmin eivät näe ja kuulevin korvin eivät kuule, eivätkä ymmärrä» (Matt 13:11-17). Vertauksien ymmärtäminen vaatii kuulijoilta omakohtaista paneutumista asiaan. Vertauksissa on oma sisäinen jännityksensä, joka laukeaa silloin, kun ihmisellä on tarve löytää ratkaisu ongelmiinsa. Ne on myös helppo muistaa. Monia hengellisiä asioita ei voi oikeastaan kuvatakaan tavallisella kielellä.

Vertauskuvallinen esitystapa kuuluu itämaiseen kielenkäyttoon. Jo Vanhan testamentin profeetat rakastivat tällaista puhetapaa. Tuskin lienee herkempää kertomusta kuin se, jonka profeetta Naatan kuvasi kuningas Daavidille tullessaan nuhtelemaan häntä: »Kaksi miestä oli samassa kaupungissa, toinen rikas ja toinen köyhä. Rikkaalla oli lampaita ja raavaita hyvin paljon. Mutta köyhällä ei ollut muuta kuin yksi ainoa pieni karitsa, jonka hän oli ostanut. Hän elätti sitä, ja se kasvoi hänen luonansa yhdessä hänen lastensa kanssa: se söi hänen leipäpalastansa, joi hanen maljastansa, makasi hanen sylissään ja oli hänelle niinkuin tytär. Niin rikkaalle tuli vieras. Mutta hän ei raskinut ottaa omia lampaitansa -- vaan hän otti köyhän miehen karitsan ja valmisti sen miehelle, joka oli tullut hänen luoksensa.» (2 Sam 12:1-4.)

Näin profeetta Naatan viritti vertauskertomuksellaan jännityksen. Joskus pieni karitsa todella valtaa aivan kuin perheenjäsenen paikan. Kuinka kuningas Daavidin herkkä sydän liikuttuikaan tästä kuvauksesta: pieni karitsa söi isännän leipapalasta, joi hänen maljastaan, makasi hänen sylissään ja oli hänelle niin kuin tytär. Tapasin Jerusalemissa usein erään vanhuksen, joka käveli lähellä Gordonin Golgataa olevalla aukiolla, ja täysikasvuinen lammas seurasi kuin koira hänen kintereillään. Mikä lämmin näky!

Kun Naatanin kuvaus päätyi rikkaan miehen sydämen kovuuteen, huudahti Daavid: »Niin totta kuin Herra elää: mies, joka tämän on tehnyt, on kuoleman oma.» Naatan sanoi: »Sinä olet se mies.» Näin Daavidin lankeemus Batseban kanssa paljastettiin ja vertaus laukesi. Daavid katuu ja saa Naatanilta synninpäästön. (2 Sam 12:5-13.)

Myös Jesajan kirjan 5. luvun kuva Israelin kansasta Jumalan viinitarhana, jonka edestä kaikki mahdollinen on tehty mutta joka silti kasvaa vain villimarjoja, on yhtä vastakohtainen ja jännittävä kuin Naatanin vertaus. Se kuvaa Jumalan rakkautta ja hänen pettymystään: »Minä laulan ystävästäni, laulan rakkaani laulun hänen viinitarhastaan --.» Jesajan vertaus päättyy lisäksi moninkertaiseen voi-huutoon. Jeesus käytti tätäkin puhetapaa esim. Matteuksen evankeliumin 23. luvussa. Profeettojen tapa puhua vertauksin oli niin silmäänpistävä, että Hesekiel joutui huudahtamaan omasta toiminnastaan: »Voi Herra, Herra! Ne sanovat minusta: 'Tämähän puhuu pelkkiä vertauksia'.» (Hes 20:49.) Olen soveltanut tätä sanaa joskus puolileikilläni Helsingin Raamattukoulussa omiin oppilaisiini.

Vertauksien salaisuus on samantapainen kuin huumorinkin. Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa on oma professuurinsa juutalaiselle huumorille, ja kuulijoita luonnollisesti riittää. Huumorissa luodaan aina ensin jännitys, joka sitten laukaistaan odottamattomalla tavalla. Muistan kuinka vaimoni saatiin kerran puhumaan Suomen Lähetysseuran vuosijuhlassa, vaikka hän mieluummin vaikenee seurakunnassa. Hämmennyksen puna poskillaan hän aloitti vaatimattomasti: »Minä olen vain tällainen syntinen nainen fariseuksen huoneesta. ..» Ystävät ymmärtänevät, että en ole aina myötävaikuttamassa vaimoni esiintymisiin, vaikka »rakkaus iloitseekin yhdessa totuuden kanssa».

Apostoli Paavali käytti vertauskuvallista kieltä hyvin niukasti. Hän olikin lähinnä kaupunkilaiskasvatuksen saanut. Hän saattoi puhua tuntemattoman Jumalan alttarista, sotavarustuksista, kilpakentistä ja kilvoituksesta. Jeesus edusti maaseudun ja kodinläheistä elämää. Hän eli lähellä luontoa. Tämä antoi hänen puheilleen häviämättömän luonteen. Hän puhui kylväjästä, rakennustyöstä, viininviljelystä, lampaista, paimenista, hapatuksesta ja suolasta. Hän opetti tarkkailemaan aurinkoa ja sadetta, vuorilla olevia kaupunkeja, kedon kukkia ja taivaan lintuja.

Vertauksien yleisluonnetta kuvaavat myös niistä käytetyt alkukieliset sanat. Heprean »vertaus»-käsite, »mashal», tulee sanasta »muistuttaa», »verrata». Rabbit kysyivät usein: »Mitä tämä asia muistuttaa?» Kreikan »vertaus»-sana, »parabolee», merkitsee 'rinnalle heittämistä' ja 'rinnastamista'. Vertauksissa on yleensä vain yksi tai pari tähtäyspistettä, niitä ei saa lypsää tyhjiin; ihmisen tulee itse keksiä sanoman ydin. Kun löydämme ongelman ja arvoituksen pääavaimen, sen mukana seuraa usein monia sivuhavaintoja. Vertauksissa on aina sekä tuttua että tuntematonta ainesta. Rabbit käyttävät joskus arameankielistä sanontaa »taivasten valtakunnan oppinut». Tämä lienee ollut Jeesuksenkin mielessä, kun hän sanoi: »Niin on jokainen kirjanoppinut, joka on tullut taivasten valtakunnan opetuslapseksi, perheenisännän kaltainen, joka tuo aarrekammiostaan esille uutta ja vanhaa» (Matt 13:52). Myös vertauksissa on siis kysymys, kuten Jeesus itse sanoi, »taivasten valtakunnan salaisuuksista».

Jeesuksen vertausten pääaiheet
Evankeliumien vertaukset esiintyvät ikään kuin eriasteisina. Ensinnäkin on tavallista kuvakieltä. Toiseksi voidaan mainita varsinaiset vertaukset, kuten vertaukset sinapinsiemenestä, kätketystä aarteesta tai viinipuusta. Kolmanneksi evankeliumit sisältävät vertauskertomuksia. Niihin kuuluvat mm. vertaukset kylväjästä, kymmenestä neitsyestä ja tuhlaajapojasta. Lisäksi evankeliumeissa on esimerkkikertomuksia, joissa on vertauksen piirteitä. Niihin luetaan mm. kertomus laupiaasta samarialaisesta sekä kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Suurin osa Jeesuksen vertauksista valottaa taivasten valtakunnan luonnetta, sen kasvua ja olemusta.

Vertaukset sijoittuvat eri evankeliumeihin hyvin johdonmukaisesti, niin että ne on helppo löytää tehtävänsä ja perussanomansa pohjalta. Markuksen evankeliumi on selvimmin Jeesuksen tekojen tulkki. Papiaan toisen vuosisadan alussa tallettaman tiedon mukaan »Markus kirjoitti Pietarin tulkiksi tultuaan tarkasti, vaikkakaan ei jarjestyksessä, muistiin niin paljon Herran tekoja ja sanoja kuin muisti - hän oli tarkka siitä, ettei jättänyt pois mitään kuulemaansa eikä esittänyt mitään virheellisesti». Jeesuksen vertauksia hän ei juuri käsittele. Matteuksesta sen sijaan löydämme kaksi runsasta vertausten rypalettä, toisen 13. luvusta ja toisen 18., 21., 22. ja 25. luvusta. Luukas kierteli pitkin pyhää maata ja keräsi runsaan saaliin Jeesuksen opetuspuheita ja vertauksia. Galilealaiselta Leeviltä eli Matteukselta ne puuttuvat täysin. Luukas keskittyi kuvaamaan laajalti Jeesuksen lähetystoimintaa Perean alueella - olihan siellä olevista kuulijoista valtaosa pakanoita. Johanneksesta taas huomaa heti, että hän rajoittui kuvaamaan vain niitä tapahtumia, joissa hän itse oli ollut silminnäkijänä ja joista muut eivät olleet kertoneet. Evankeliumien kirjoittajien työnjako on ollut yllättävän selkeä ja johdonmukainen.

Vertaukset jakaantuvat pääasiassa Matteuksen ja Luukkaan osalle. Matteus puhuu taivasten valtakunnasta, ja lisäksi evankeliumin loppupuolella on kolme vertausta viinitarhasta, joka merkitsee perinteisesti Israelin kansaa. Samoin hänellä on kaksi kuvausta hääjuhlista. Luukas kuvaa yleensä ihmisen hengellistä vastuuta ja Jumalan etsivää rakkautta. Nämä vertaukset ovat hänen evankeliuminsa keskiosassa. Sieltä löytyvät mm. kertomukset mielettomasta rikkaasta miehestä, kadonneesta lampaasta, rahasta ja tuhlaajapojasta sekä vertaukset rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta sekä leskivaimosta ja väärästä tuomarista. Nyrkkisääntönä voi pitää, että taivasten valtakuntaan ja Jeesuksen toiseen tulemukseen liittyvät vertaukset löytyvät Matteukselta ja muut Luukkaalta.

Kylväjävertaus,
joka aloittaa seitsemän taivasten valtakunnan kasvua ja hengellistä luonnetta kuvaavan vertausrypäleen sarjan, edellyttää, että Jumalan valtakunta on todella »kuulovaltakunta». Jumalan sana kylvetään sydämiin. Siinä mielessä se on »sisällisesti meissä». Jeesus korosti johdonmukaisesti sydämen asenteiden valvomista; tässä hän poikkesi aikansa oppineista. Kyllähän tämä korostus on mm. Sananlaskujen kirjan 4. luvussa, jossa kehotetaan kuulemaan Jumalan puhetta. »Ne ovat elämä sille, joka ne löytää, ja lääke koko hänen ruumiillensa. Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.» (Snl 4:20-23.)

Jotkin vertauksensa Jeesus selitti erikseen opetuslapsilleen jälkeenpäin. Matteuksen evankeliumin 13. luvun alussa on kylväjävertauksen tiivistelmä ja vähän myöhemmin sen selitys. Puheensa lopuksi Jeesus käyttää rabbeille tunnusomaista hepreankielistä sanontaa: »Jolla on korvat, se kuulkoon.» (Ks. esim. Matt 11:15 ja 13:9, Ilm 2:7, 11, 17, 29.) Näin hän tähdensi kuulijan vastuuta. Kylväjävertaus puhuukin voimakkaasti uskonelämän esteistä ja vaaroista.

Jeesus kuvaa neljää erilaista maaperää, joihin sanan kylvö lankeaa: »Katso, kylväjä meni kylvämään. Ja hänen kylväessään putosivat muutamat siemenet tien oheen, ja linnut tulivat ja söivät ne. Toiset putosivat kallioperälle, jossa niillä ei ollut paljon maata, ja ne nousivat kohta oraalle, kun niillä ei ollut syvää maata. Mutta auringon noustua ne paahtuivat,ja kun niillä ei ollut juurta, niin ne kuivettuivat. Toiset taas putosivat orjantappuroihin, ja orjantappurat nousivat ja tukahuttivat ne. Ja toiset putosivat hyvään maahan ja antoivat sadon, mitkä sata, mitkä kuusikymmentä, mitkä kolmekymmentä jyvää.»

Kun Jeesus tulkitsi omille opetuslapsilleen tien oheen pudonneiden siementen kohtaloa, hän korosti pahan todellisuutta. Jos joku »kuulee valtakunnan sanan eikä ymmärrä, niin tulee paha ja tempaa pois sen, mikä hänen sydämeensä kylvettiin». »Linnut» tulevat ja syövät siemenen. Miten pieniltä näyttävätkään keväällä pellon pientareella hyppelehtivät peipposet. Usein juuri pienet asiat riistävät sanan kylvön, varsinkin jos emme täysin ymmärrä, mitä meille todella on julistettu. Pikku kiireet, pienet harmit, harhailevat ajatukset, pyhittämättömät päiväunet ja yleinen turhanpäiväisyys ovat usein niin mitättömiä, että niitä vastaan ei osaa suojautua. Kun muuan nuori valitteli kerran Helsingissä ajatusmaailmansa epäpuhtautta, lähetin hänet katsomaan Esplanadin puistoon Runebergin patsasta ja pyysin, että hän tulisi myöhemmin kertomaan, mitä oli havainnut. Runebergille on tehty piikki päähän, että pulut eivät voisi istahtaa sen päälle. Kyllä linnut kykenevät taiteilemaan päämme päälle usein piikistä huolimattakin, mutta itse olemme vastuussa lähinnä siitä, että ne eivät tekisi sinne pesäänsä.

Kallioperästä, johon osa siemenista lankesi, sanotaan kahdesti, että siinä ei ollut »paljon maata» eikä »syvää maata» ja kahdesti viitataan siihen, että oraalla ei ollut »juurta», Jeesus edellytti uskoviltaan, että heillä olisi myös »juurta itsessään», Ilman sisäistä juurevuutta lankeamme heti vainon ja ahdistuksen tultua pois Vapahtajastamme, Kuitenkin vain Pyhä Henki vaikuttaa sen ihmeen, että pelastuneet »tekevät juurta alaspäin ja hedelmää ylöspäin» (2 Kun 19:30), Jos usko on vain inhimillisen ratkaisun tuotetta, paahtuu uskon oras pian elämän helteessä, Raamattu ei puhu lainkaan hengellisen elämän muotikäsitteeksi tulleesta »ratkaisusta», Jos ratkaisu on esillä, silloin on kysymys siitä, että Jumala ratkaisee kohtalomme, Raamattu kayttää »ratkaisun» sijaan sanaa »parannus» - vain syntien anteeksiantamuksen tiellä juurrumme iankaikkiseen elämään.

Toisaalta on kysymys aina siitä, että olisimme »uudestisyntyneet, emme katoavasta vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta» (1 Piet 1:23). Jeesus sanoi, että hänen sanansa ovat »henki ja elämä». Kun siemen pehmenee ja itää, se varmistaa ensin juurensa ennen kuin kasvattaa verson maan pinnalle. Hengellistä juurihoitoa mekin tarvitsemme. Monesta tehdään usein liian nopeasti hengellinen »julkkis», vaikka alussa pitäisi aina olla aikaa »mennä Arabiaan». Rabbi Saul tunsi hyvin kirjoitukset ja hänen kääntymiskokemuksensa oli vakuuttava; silti Jumalalla oli varaa pitää häntä syrjässä kolme vuotta ennen kuin hänen varsinainen toimintansa alkoi (Gal 1:18).

Viljan itämisvaihetta seuraa kasvu, ja se on aina hidasta. Apostoli Pietari kehottaa meitä panemaan pois kaiken pahuuden ja jatkaa: »Halatkaa niinkuin vastasyntyneet lapset sanan väärentämätöntä maitoa, että te sen kautta kasvaisitte pelastukseen» (1 Piet 2:2). Uudestisyntymisen perusteisiin kuuluu, että synnymme »vedestä ja hengestä» (Joh 3:5, Tiit 3:5 ja Hes 36:25-27). Mutta usein unohdamme, että myös Jumalan sana liittyy uudestisyntymiseemme (1 Piet 1:3). Vesi korostaa puhdistautumista, Henki pyhittäytymistä ja sana sisäistä varustautumista. Sanan kautta »kasvamme pelastukseen». Näin me juurrumme yhä syvemmin Jumalan elämään.

Jeesus edellytti, että uskomme joutuu koetukselle. Jos emme ole juurtuneet häneen, kestämme »vain jonkin aikaa». Kreikan kielessä sanotaan, että olemme »epävakaisia». Ja kun tulee ahdistus ja vaino sanan tähden, lankeamme heti pois. Kreikka käyttää lankeamisesta sanaa, joka on samaa kantaa kuin meille tuttu käsite »skandaali». Pahennus ja skandaalihan se on, jos otamme sanan ilolla vastaan mutta olemme sitten epävakaisia ja luovumme vastustuksen tähden Mestaristamme.

Orjantappuroihin pudonneet siemenet kuvaavat erityisesti nykyajan ihmistä. Sanan kylvö kyllä itää ja löytää vastakaikua, mutta elämä on täynnä huolta ja stressiä. 0lo on tuskastunut. Orjantappurat nousevat ja tukahduttavat sisäisen elämän. Muuan insinoori, joka koki mielenterveydellisen kriisin, kuvasi sisäistä tilaansa Jobin kirjan sanoin: »Minun sieluni vuotaa tyhjiin» (Job 30:16). Työpaine ja »tämän maailman huoli» piirittävät ulkoapäin, ja samanaikaisesti ihminen näivettyy ja tyhjenee sisäisesti.

0len istunut joskus ns. venesaarnan poukamassa lähellä Kapernaumia ja laskeskellut niitä moniaita orjantappura- ja ohdakelajeja, joita maasta versoo. Niihin liittyvät kaikenlaiset karhiaiset ja piikikkäät rikkaruohot. Kevään ensivaiheessa niitä ei paljon huomaa. Mutta kun kuiva kesäaika alkaa, on koko pelto kuin fakiirin piikkivuodetta. Joutuu kysymään, kuinka mikään vilja voi kilpailla tuon piikkikärhämän kanssa. Kuitenkin maanviljelijät tietävät kokemuksesta, että huolellinen maan kääntäminen ja muokkaaminen tekee ihmeitä.

Kohta sota-ajan jälkeen vuokrasimme Helsingin kaupungin liepeiltä puutarhapalstan. Saimme pellon nurkkauksen, jota ei ollut käännetty vuosikausiin. Käänsimme sen perusteellisesti lapiolla ja istutimme perunat maahan. Sain tehtäväkseni mullata perunat riittävän aikaisin, mieluummin jo ennen juhannusta. Kun vanhempani palasivat lomalta vasta heinäkuussa, jätin tehtävän mahdollisimman myöhään. Ja mikä oli tulos! Koko pellon nurkkaus oli täynnä rikkaruohoa. Sain kitkea polvillani joka ainoan perunanlehtitupsun ympäriltä ennen kuin edes pääsin ne multaamaan. Ainoa lohdutus oli, että ainakin maa kasvoi hyvin. Opin sinä kesänä hyvän hengellisen läksyn: kerran käännetty maa kasvaa rikkaruohoja, ja rikkaruohot tukahduttavat muun kasvun. Sydämen maata tulee muokata usein, jotta Jumalan elämä pääsisi voitolle.

Jeesus sanoi, että »tämän maailman huoli ja rikkauden viettelys tukahuttavat sanan». Nykyään kuulemme hyvin vähän puhetta maailmallisuuden vaarasta. Kuitenkin se vieroittaa meitä Jumalan elämästä. Jeesus ei rukoillut, että meidät otettaisiin pois maailmasta, vaan että varjeltuisimme pahasta. Kun maailma tulee sydämeen, käy kuten Johannes kirjoittaa: »- - he puhuvat, niinkuin maailma puhuu» (1 Joh 4:5). Johannes sanoo myös: »Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä. sillä kaikki, mikä maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus, se ei ole Isästä, vaan maailmasta.» (1 Joh 2:15-16.) Tämä kolmiosainen määritelmä maailmallisuudesta pätee tänäkin aikana. Moni rikas ihminen on vähemmän kiinni maailman huolissa ja rikkauden viettelyksessä kuin kohtuullisesti toimeentuleva, ja köyhäkin voi olla vapaa ja huoleton elintasokilvasta. Sydamiemme asenteesta Jeesus puhui. Myös Jeesuksen veli Jaakob huudahtaa: »Te avionrikkojat, ettekö tiedä, että maailman ystävyys on vihollisuutta Jumalaa vastaan? Joka siis tahtoo olla maailman ystävä, siitä tulee Jumalan vihollinen» (Jaak 4:4). Profeetta Malakia sanoo nykyäänkin paljon levinneestä aviollisesta uskottomuudesta: »Niin ei tee yksikään, jolla on jäännoskään Hengestä. -- sillä minä vihaan hylkäämistä, sanoo Herra.» (Mal 2:15-16.) Olisiko niin, että moni kokeilee, kuinka paljon maailmaa hän voi ahtaa sisäänsä säilyttäen yhä uskonsa. Tämä tie on hyvin vaarallinen. Maailma on niin kalteva, että luiskahdamme helposti pois Kristuksesta, ellemme valvo elämäämme.

Hyvään maahan kylvetty sana tuotti sadon, mikä sata, mikä kuusikymmentä ja mikä kolmekymmentä jyvää tähkää kohden. Jopa viljan tuotossakin on suhteellisen suuri ero. Kuitenkin, jos joku kuulee sanan ja ymmärtää sen, hän tuottaa hengellistä hedelmää. Oikea Jumalan äänen kuuleminen vaikuttaa elämäämme. Muistan, kuinka kutsuin kerran lomalla ollessani ihmisiä Helsingin Vanhankirkon iltatilaisuuteen. Vastaan tuli reilun työläisen näköinen mies. Kun hän kuuli asiani, tuli lipan alta harvakseen: »Niin, usko tulee kuulemisesta.» (Ks. Room 10:17.) Tuo mies oli jo paljon oppinut.

Mutta mitä on oikea kuuleminen? Hepreassa käytetään »kuulla»-sanaa kahdessa merkityksessä: jos sanaan liitetään kohteellisuutta merkitsevä lisäke »et», silloin kuullaan »jotakin». Jos taas seuralaiseksi pannaan »be»-etuliite, ns. inessiivi eli »sisäolento», muodostuu kuuleminen tottelemiseksi. Jos koko sisäolentomme kuulee Jumalan ääntä, se johtaa meidat kuuliaisuuteen. Jos siis miellämme kuulemamme julistuksen ja tottelemme sanan kehotuksia, teemme siitä aina myös kaytännön johtopäätöksiä. Tunnettu saksalainen juutalaisuuden tutkija, professori Rengstorf sanoi kerran, että hänellä on tapana kertoa joka ainoan saarnansa lopuksi, mitä ihmiset voivat tehda kuulemansa sanan pohjalta. Jerusalemin heprealaisessa koulussa tapasin sanoa oppilaille, että sanan täytyy tulla myös »lihaksiksi». Siihenhän Jeesuskin viittasi vuorisaarnansa loppuponnessa.

Kylväjävertaus tekee saarnamiehet monesti toivottomiksi: niin paljon menee pientarelle, niin paljon kallioperälle, niin paljon tukahtuu rikkaruohon alle. Tämän koki myös apostoli Paavali. Silti hän uskoi, että Jumalan sana ei tyhjänä palaja. Hän kirjoittaakin: »Kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa; kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa» (1 Kor 15:43). Jopa Saarnaajakin toteaa pessimisminsä keskeltä: »Joka tuulta tarkkaa, ei kylvä; ja joka pilviä pälyy, ei leikkaa» (11:4).

Muuan pappistoveri kertoi kerran, kuinka hän palasi väsyneenä illansuussa kotiinsa. Tiellä hän kohtasi isännän, joka tuli peltotöistään. Tälle hän valitti, että on niin väsynyt ja tyhjä. Siihen isäntä lausumaan: »Kun minä aamulla läksin kotoa, olivat nämä minun säkkini täynnä, nyt ne ovat tyhjät. Huonoa olisi, jos olisi toisin.» Kärryn pohjalla olevat tyhjät säkit jäivät pappia puhuttelemaan ja lohduttamaan.

Keskustelun aiheeksi:
Mikä käytännössä estää sanan juurtumisen elämäämme?
Voiko nykyajan ihminen irrottautua omaan Arabiaansa kuten Paavali teki?
Mitä teen silloin, kun oma kylvösäkkini on tyhjä?

Nukkuessa kasvava siemen
Markuksen evankeliumin ainoa itsenäinen vertaus Jumalan valtakunnasta tahtoisi rohkaista niitä, jotka ovat taipuvaisia masentumaan työnsä tuloksettomuudesta. Jumalan työntekijä kokee aina tämän kivun. Siksi kai Jeesus kertoikin tämän Markuksen evankeliumin huolella tallentaman vertauksen. Vaikka Markuksen evankeliumi on lyhin kaikista neljästä, tutkijat ovat todenneet, että se on usein seikkaperäisin ja laajin yksityiskohdiltaan.

Jeesus sanoi: »Niin on Jumalan valtakunta, kuin jos mies kylvää siemenen maahan; ja hän nukkuu, ja hän nousee, öin ja päivin; ja siemen orastaa ja kasvaa, hän ei itse tiedä, miten. sillä itsestään maa tuottaa viljan: ensin korren, sitten tähkän, sitten täyden jyvän tähkään. Mutta kun hedelmä on kypsynyt, lähettää hän kohta sinne sirpin, sillä elonaika on käsissä.» (Mark 4:26-29.)

Tästä vertauksesta näkee, että Jeesus istui usein pellon pientarella. Hän seurasi tarkkaan kevään kehitystä, ja hän rakasti vainioita, jotka valkenivat leikattaviksi (Joh 4:35).

On lohdullista, että saamme nukkua levollisesti yömme - ja samanaikaisesti Jumalan työ etenee. On hyvä, ettei tarvitse tietää, miten kylvösiemen orastaa ja kasvaa.

Vanhaa perua oleva synagogan ruokarukous kuuluu: »Ole siunattu sinä Herra, maailman Kuningas, joka tuotat leivän, joka on maasta tehty .» Lieneekö tässä sama korostus kuin Jeesuksen sanoissa maasta, joka tuottaa viljan. Kristityn sydämessä vallitsee pyhä huoli ja pyhä huolettomuus. Kun muuan seurakuntalainen pyysi tunnetulta hengelliseltä äidiltä, että tämä muistaisi häntä rukouksissa, kuului viisas vastaus: »Kyllä minä muistan, jos Pyha Henki muistuttaa.» Ja ihmeellisesti näkyy Jumala muistuttavan esirukoilijoita silloin, kun ystävillä on murhetta tai hätää.

Jumalan sana vaikuttaa meistäkin huolimatta. Tapaan joskus sanoa seurakunnalle puolileikillisesti vanhaa uskovien sanontaa käyttäen: »Herra siunatkoon teitä sanansa jälkeen!» Oikeastaan vasta sanan viljelyn jälkeen alkaa sanan vaikutus. Se jatkuu tiellä ja kotona. Se muistuu mieleen vielä vuoteessakin. Näin Jumala siunaa meitä »sanansa jalkeen».

Vihamiehen kylvämä luste
Kun Matteus tallentaa Jeesuksen vertaukset taivasten valtakunnasta, hän kirjoittaa Jeesuksesta: »toisen vertauksen hän puhui», »vielä toisen vertauksen» ja »taas toisen vertauksen hän puhui». Näin Jeesus kartoitti hyvin tarkkaan Jumalan valtakunnan ongelmat ja sen luonteen. »Taivasten valtakunta on verrattava mieheen, joka kylvi hyvän siemenen peltoonsa. Mutta ihmisten nukkuessa hänen vihamiehensä tuli ja kylvi lustetta nisun sekaan ja meni pois. Ja kun laiho kasvoi ja teki hedelmää, silloin lustekin tuli näkyviin.» (Matt 13:24-26.)

Luste-ongelma on aina ollut seurakunnan ongelma. Kerran muuan henkilö tuli valittamaan seurakuntansa tilaa ja sanoi, että siellä on niin paljon »sekakansaa». Tämä vanhatestamentillinen sana sopi kylläkin hyvin tilanteeseen, mutta ei henki, jossa arvostelu lausuttiin. Vaikka luontaisen kainouden vuoksi eksyn harvoin nuhtelemaan ihmisiä, jouduin toteamaan arasti: »Kunhan emme vain itse olisi sekakansaa.» Niin usein murehdutamme Jumalan Pyhän Hengen.

Palvelijat tulivat vertauksessamme kysymään isännältä, eikö hän ollut kylvänyt hyvää siementä peltoonsa. Itävyysprosentti oli taattu ja »hukkakauraakaan» ei lähetyksessä pitänyt olla. Silloin isäntä sanoi: »Sen on vihamies tehnyt.» (Matt 13:27-28.) Ehkä todella joskus kävi näinkin. Itämailla naapurikateus teettää jos jonkinlaisia kummallisuuksia, ja aina on Suomessakin ollut rajapyykkiriitoja, naapurin puolelle ulotettuja metsänkaatoja tai sumppukalastusta. Jos rakkaus on kekseliäs, on sitä vihakin.

Jeesus tiedosti puheissaan pahan todellisuuden, Kuitenkaan Jumalan sanassa ei ole vikaa, jos sitä viljellään -ihmissanassa kylläkin, Hebrealaiskirjeen 4. luvussa sanotaan, että »Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiterainen miekka ja tunkee lävitse» erottaen sielullisen ja hengellisen (Hebr 4:12), Se on »katoamatonta», »elävää» ja »pysyvää», Sen itämiskyky ei heikkene, Lisäksi se on »kaksiteräinen» - rabbit sanovat siitä, että toisella terällä se leikkaa maallisia ja toisella iankaikkisia asioita, Eikä Jumalan sana ole vieläkään kahlittu (2 Tim 2:9), Vertauksemme korostaa kahdesti, että siemen oli hyvää.

Palvelijat tahtoivat heti koota lusteet pois, mutta isäntä sanoi: »Älkää tehkö niin, ettette lustetta kootessanne nyhtäisi sen mukana nisuakin» (Matt 13:29-30), Jeesus oli realisti, Hän ei ollut kärkäs puuttumaan väkisin ihmisten asioihin, Syntisestä naisesta, joka käytti vuoden palkan arvoisen alabasteripullollisen nardusvoidetta Jeesuksen pään voitelemiseen ja johon opetuslapsetkin harmistuivat, Mestari itse sanoi: »Antakaa hänen olla, Miksi pahoitatte hänen mieltään? -- Hän teki, minkä voi,» (Mark 14:6-9,) Jos taitamattomasti nyhtää lusteita, vehnäkin vahingoittuu siinä sivussa.

Seurakunnassa luste kasvaa »kauniissa sopusoinnussa» aina nisun vierellä, sanoi muuan ystävä. Mutta elonajan tullen, iäisyyden suuressa katselmuksessa, tehdään ero vehnän ja valhevehnän välillä.

On kohtalokasta, jos uskovina unohdamme, että myös vihamies on asialla. Pahan todellisuutta ei saisi koskaan aliarvioida. Ja paha livahtaa usein omaan sydämeen. Vanhoissa lähteissä käytetään sielunvihollisesta monia nimityksiä, kuten heprean sanoja »satan» eli 'syyttäjä' , »samael» eli 'myrkynjumala' ja »mesiit», 'villitsijä', tai kreikan sanaa »diabolos» eli 'hajalle heittäjä'. Elämä myrkyttyy ja särkyy pahan vaikutuksesta.

Rabbien mukaan luste olisi alkanut kasvaa vasta vedenpaisumuksen jälkeen. Se on tavallaan yleisen turmeluksen ja perisynnin vertauskuva. Rabbit ajattelivat, että luste olisi ollut muuntunutta vehnää. Tätä ajatusta ei Jeesus tukenut. Luste kasvaa omasta siemenestään, vaikka se vasta myöhäisemmässä kasvuvaiheessa erottuu vehnästä. Heprean »luste»-sana, »zunin», on samaa alkuperää kuin 'uskottomuutta' ja 'haureutta' tarkoittava käsite. On murheellista nähdä, että seurakunnissa pesii paljon salaista epäsiveyttä, ja silti puhuttelemme nykyään ihmisiä, kuin he olisivat pelkkiä pyhäkoululaisia. Kyllä evankeliumi edellyttää ehdotonta parannusta ja syntien anteeksiantamuksesta elämistä.

Keskustelun aiheeksi:
Mikä estää minulta useimmin yöuneni?
Milloin olen kokenut, että Jumalan sana on elävä ja voimallinen?
Minkä lusteen mieluiten nyhtäisin pois elämästäni?

Jeesus selitti omaa vertaustaan sanoen, että pelto on maailma ja hyvä siemen valtakunnan lapset. Elonaika tarkoittaa maailmanloppua, jolloin luste kootaan ja poltetaan tulessa. Näin käy niille, »jotka ovat pahennukseksi ja jotka tekevät laittomuutta». Pahennuksesta kreikan kieli käyttää tässä sanaa »skandaali». Skandaali on varsinkin se,jos kristitty, joka on se Raamattu jota maailma lukee, on pahennukseksi etsivälle ihmiselle. Psalmeissa on muuan rukous, jota meidän tulisi usein lukea: »Älä salli minussa pettyä niiden, jotka etsivät sinua» (69:7). Laittomuus, josta tulee vielä myöhemmin enemmän puhetta, on Vanhan testamentin kreikkalaisessa käännoksessä, ns. Septuagintassa, »väkivaltaisuuden» tai »epäoikeudenmukaisuuden» vastine. Jeesus tuomitsi kaiken sydämen kovuuden.

Monesti kreikankielinen Uusi testamentti nostaa mieleen kotoisia ajatusyhtymiä. Kun Jeesus puhui »tulisesta pätsistä» (Matt 13:42 ja 50), käyttää kreikan kieli siitä sanaa »kaminos» eli 'kamina'. Tietenkin tämä kielikuva on peräisin Vanhasta testamentista (ks. Mal 4:1, Jes 66:24 tai Dan 12:2). Raamattu ei esitä tarkkaa taivaan tai kadotuksen arkkitehtuuria, mutta tämä elämä on kuitenkin ainoa portti ikuisuuteen, ja tässä elämässa on tehtävä oikeat valinnat. Jeesus itse sanoi kerran sanan, johon on kätketty taivaan valtakunnan perusfilosofia: »Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?» (Matt 16:26.)

Kun edellä on ollut kysymys siitä, että ihmisellä tulisi olla »juurta itsessään» ja että »maa tuottaa itsestään» viljaa, tästä ei pidä tehdä johtopäätöstä, että hengellinen elämä on omaehtoista. Kyllä ihmisen tahtokin on orjuutettu ja turmeltunut. Jeremia tunnusti aikanaan: »Minä tiedän, Herra, ettei ihmisen tie ole hänen vallassansa» (Jer 10:23). Olemme oikean raamatullisuuden tiellä, jos tasapainotamme ajattelumme ja kielenkäyttömme Raamatun oman ilmoituksen mukaisesti, niin että Raamatun keskeinen sanoma on myös sananviljelymme pohjana ja uskon äärikysymykset jäävät sivummalle.

Uusi testamentti rakastaa sanontaa »vaikuttaa». Apostolien teot puhuvat »uskosta, jonka Jeesus vaikuttaa» tai, kuten kreikassa sanotaan, joka tulee »hänen kauttaan» (Apt 3:16). Korinttolaiskirjeessa Paavali puhuu Jumalasta, joka »kaikki kaikissa vaikuttaa», ja myös: »Henki vaikuttaa» Jumalan omissa (esim. 1 Kor 12:6 ja 11); tässä on taustalla »energia»-käsite. Ja Filippiläiskirjeessä (2:13) hän sanoo, että »Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi». Jumala antaa tämän »energian». Usko ei ole omaehtoista.

Ihmisen tahdon vapautta ei saisi korostaa liikaa. »Ratkaisu»-käsite esiintyy Raamatussa vain Jumalan ratkaisujen yhteydessä. »Valita»-sana on kolmisen kertaa Vanhan testamentin alkupuolella: »Valitse siis elämä» ja »valitkaa tänä päivänä, ketä tahdotte palvella» (5 Moos 30:19, Joos 24:15 ja 22). Kuitenkin profeettakirjallisuudessa ja Uudessa testamentissa puhutaan kymmeniä kertoja Jumalan valinnasta. »päättää»-sana ei esiinny Vanhassa ja Uudessa testamentissa lainkaan uskonpäätöksen yhteydessä. Ihmisen osuus hengellisessä elämässä on siinä, että hän suostuu Jumalan työn kohteeksi eikä torju hänen puhettaan. Kun ihmiset kysyivät Jeesukselta, mitä heidän tulisi tehdä, että he Jumalan tekoja tekisivät, Jeesus vastasi: »Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt» (Joh 6:29). Ja kun Jumala vaikuttaa Pyhän Henkensä kautta meissä, hän tekee meistä syntisiä. Siksi vanhanaikainen parannukseen, kääntymykseen, katumukseen ja mielenmuutokseen kehottava sana tulisi asettaa uudelleen julistuksen keskukseen. Heprean »parannusta» tarkoittava sana merkitsee 'paluuta takaisin' ja kreikan 'mielenmuutosta'. Juuri tästä on kysymys hengellisessä ratkaisussa.

Keskustelun aiheeksi:
Mitä Jeesus tarkoitti sillä, että ihmisellä tulisi olla juurta itsessään?
Mikä vastuu meillä itsellämme on pelastuksen asiassa?
Mitkä sanat parhaiten kuvaavat hengellistä murrosta ja uskoon tulemista?

Vertaukset sinapinsiemenestä ja hapatuksesta
korostavat, että taivasten valtakunta kasvaa ja etenee oman sisäisen voimansa pohjalta. Evankeliumilla on oma ominaispainonsa. Se valtaa sydämiä eleettömästi ilman melua. Nämä vertaukset kuuluvat tavallaan yhteen.

»Taivasten valtakunta on sinapinsiemenen kaltainen, jonka mies otti ja kylvi peltoonsa. Se on kaikista siemenistä pienin, mutta kun se on kasvanut, on se suurin vihanneskasveista ja tulee puuksi, niin että taivaan linnut tulevat ja tekevät pesänsä sen oksille.» (Matt 13:31-32.)

Vanha juutalainen perimätieto erottaa kaksikin eri sinappilaatua. Niiden siemenet ovat todella pieniä. Kuitenkin niitä käytettiin erityisen herkullisten liharuokien, kuten esim. häränkielen, mausteena. Muutoin ne olivat vain »kyyhkysten ruokaa». Sanottiin, että jos sitä syö kerran kuukaudessa, se pitää sairaudet loitolla, mutta usein nautittuna se heikentää sydäntä.

Pyhässä maassa näytetään turisteille usein sinapinsiemeniä. Kun ne hiertää kotelostaan, jää käteen tuskin silmin havaittavaa jauhetta. Siemenillä on valtava kasvuvoima. Jos tuo 3-5 metriä korkeaksi kasvava puu pääsee juurtumaan muurin rakoon, jollaisista se näyttää pitävän, se vääntää paksutkin kivet paikoiltaan. Joissakin tapauksissa linnutkin voivat pesiä sen oksahaarukoissa. Ja juuri tässä on vertauksemme ydin.

Hyvin usein ystävät ovat kyselleet, mikä olisi paras Raamatun selitysopas, kommentaari. Silloin he toivovat saavansa hyllyynsä jonkin kalliin englanninkielisen oppaan, joka tavallisesti kuitenkin jää käyttämättä. Olen tavannut sanoa näille ystäville, että Raamatun paras kommentaari on sen omien rivien välissä. Englannin Raamattuseura on painattanut vanhastaan rivien väliin merkintöjä Vanhan ja Uuden testamentin sukulaiskohdista. Siksi pyhää kirjaa tulee lukea kuin rakkauskirjettä, ikään kuin rivien välistä.

Vertauksemme rivien välissä on viittaus Hesekielin kirjan 17. luvun loppujakeisiin, joita pidetään yleisesti Messias-ennustuksena. Kerran Jumala ottaa hajaannuksessa olevasta kansastaan »latvuksen» ja »latvalehvän» ja istuttaa sen Israelin vuorille, »ja siitä tulee mahtava setri. Ja sen alla asuvat kaikki linnut.» Näin kaikki »metsän puut» tulevat tietämään, että Jumala tekee »korkean puun matalaksi ja matalan puun korkeaksi» (Hes 17:22-24). Tämä »latvalehvä» ja »latvus» kuuluu niihin kahdeksaan heprean kielen messiaaniseen käsitteeseen vesasta, virvestä ja juuresta, jotka korostavat, että Jumala antaa toivottomuuteen tuomitulle kansalleen uuden toivon oraan, Messiaan -maahan lyödystä »Iisain kannosta puhkeaa virpi» (Jes 11:1). Hesekiel sai kuulla, että kaikki »linnut», kansat, tulevat pesimään Israelin »oksain varjossa». Silloin kaikki »metsän puut», pakanakansat, ymmärtävät Jumalan nöyryyttäneen kansaansa vain korottaakseen sen merkitystä Messiaan kautta.

Sinapinsiemen korostaa Jumalan valtakunnan kasvuvoimaa. Se murtautuu pienestä alustaan huolimatta esille ja muodostuu siunaukseksi kaikille kansoille. Tama evankeliumiin liittyva »dynamis», 'voima', purkautui dynamiitin tavoin antiikin maailman keskelle. Jo Jeesuksen oma toiminta synnytti kansanliikkeen. »Ja maine hänestä levisi koko Syyriaan - -.Ja häntä seurasi suuri kansan paljous Galileasta ja Dekapolista ja Jerusalemista ja Juudeasta ja Jordanin tuolta puolen.» (Matt 4:24-25.) Varsinaisen seurakunnan toiminnan alkupäivistä kerrotaan Apostolien teoissa, kuinka Jerusalemin helluntaijuhla oli kerännyt pyhään kaupunkiin ihmisiä koko silloisesta tunnetusta maailmasta. Jerusalemin heprealaisen yliopiston professori David Flusser mainitsi kerran luennoillaan, että tämä helluntaikertomus erittelee juuri ne alueet, joissa oli juutalaisia siirtokuntia - nämä olivat tuoneet »esikoislahjansa» tähän viljankorjuun ja »ensihedelmien» juhlaan. Niissä kolmessatuhannessa, jotka ottivat Pietarin sanan vastaan ja jotka kastettiin, oli niin Egyptin, Rooman, Vähän-Aasian kuin Mesopotamiankin asukkaita. Heidän tykönsä ensimmäiset apostolit lähetettiin.

Myös perimätiedosta saamamme irralliset viittaukset apostolien marttyyrikuolemaan kertovat evankeliumin leviämisestä. Simon Pietari ristiinnaulittiin Roomassa; Jaakob vanhempi, Johanneksen, Sebedeuksen pojan, veli mestattiin n. 44jKr. Herodes Agrippan toimesta lähellä kotikontuja; Andreas, Simonin veli, ristiinnaulittiin Kreikassa; Filippus kuoli marttyyrina Vähässä-Aasiassa, Hierapoliksessa; Bartolomeus, joka toimi Armeniassa, Mesopotamiassa, Persiassa ja jopa Intiassa, nyljettiin elävältä; Intian apostoli Tuomas ammuttiin nuolilla kuoliaaksi; Leevi eli Matteus kuoli marttyyrina Etiopiassa; Juudas Taddeus, joka vaikutti mm. Mesopotamiassa ja Persiassa, kärsi hänkin marttyyrikuoleman; Simon Kananeus eli Kiivailija ristiinnaulittiin hänkin kuten Jaakob nuorempi, jonka elämä päättyi samalla tavalla Egyptissä; Juudas Iskariotin tilalle tullut Mattias (ks. Apt 1:21-26) kuoli veritodistajana Etiopiassa. Vain Johanneksen kuolintapa oli edellä mainittuihin nähden poikkeuksellinen; hän kuoli vanhuuteen Efesossa. Apostolien elämä jo todisti sinapinsiemenen kasvamisesta suureksi puuksi. Jos tähän lisätään erään kirkkohistorioitsijan arvio, jonka mukaan ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen vainoissa olisi kuollut yhteensä n. 10 miljoonaa kristittyä, saatamme aavistaa jotain evankeliumin alkuvoimaisuudesta. Tämä kasvuvoima ilmenee myös lähetyshistoriassa.

Ensimmäiset kristityt tahtoivat elää todeksi vertauksen sinapinsiemenestä. Kun Syyrian Antiokian piispaa Ignatiosta vietiin vankina kohti Rooman areenaa, hän kannusti saattajaksi tullutta piispa Polykarposta mm. näin: »Pitäkää kokouksia niin usein kuin suinkin, ja etsikää kaikkia henkilökohtaisesti!» Tämä Jumalan etsivän rakkauden julistus on houkutellut aina uusia »lintuja» , kansoja, evankeliumin vaikutuspiiriin.

Hapatusvertaus on luonteeltaan yleismaailmallisempi kuin sinapinsiemeneen liittyvä, joka edellyttää Palestiinan ja Vanhan testamentin sanoman tuntemusta. Jeesus sanoi: »Taivasten valtakunta on hapatuksen kaltainen, jonka nainen otti ja sekoitti kolmeen vakalliseen jauhoja, kunnes kaikki happani» (Matt 13:33). vähäinen määrä hapatusta kykeni hapattamaan kolme n. 15 litran 60 vetoista jauhoastiaa, niin että kaikki happani. Pienikin usko voi saada paljon aikaan. Jopa sinapinsiemenen kokoinen usko siirtää vuoria (Matt 17:20). Jos sinapinsiemen kasvaa näkyväksi puuksi, hapatus vaikuttaa salaa sisältäkäsin.

Hapatus kuvaa Raamatussa usein syntiä. Ulkokultaisuus oli fariseusten hapatusta (Matt 16:12). Ennen pääsiäistä juutalaiset puhdistavat huolellisesti kodeistaan kaiken hapatuksen, - jopa happamet naisten kauneudenhoitoaineet. Apostoli Paavali kehotti perkaamaan pois kaiken »ilkeyden ja pahuuden hapatuksen» ja viettämään pääsiäistä »puhtauden ja totuuden happamattomuudessa» (1 Kor 5:7-8). Joskus on hapatusvertaukselle pyritty löytämään kielteinen tulkinta, jonka mukaan taivasten valtakunnalla on vaara turmeltua sisäisesti. Samoin sinapinsiemenvertauksen lintujen on tulkittu kuvaavan pahoja voimia, jotka pesiytyvät kirkkoon. Tämä sotii vertauksien yleistä tulkintaa vastaan, jonka mukaan niillä on pääasiassa vain yksi perustavoite ja sanoma.

Kyllä kumpikin kaksoisvertauksistamme korostaa lähinnä Jumalan valtakunnan ulkonaista ja sisäistä kasvuvoimaa. Sakarjan kirjassa (4:10) sanotaan sama asia näin: »Kuka pitää halpana pienten alkujen päivän --?» Suurilla asioilla voi olla vaatimaton alku. Muistan lapsuudestani, kuinka minut lähetettiin kauppaan heti kun kynnelle kykenin. Sanat painettiin huolellisesti pieneen päähän. »Pieni pala hiivaa», piti sanoa. Toistin sitä matkalla moneen kertaan, olihan kysymyksessä luottamustehtävä. Kun osasin sitten jo lukea, oli kauppalistassa usein lopuksi: »pieni pala hiivaa». Se pala riitti isoon taikinaan. Miten lieneekään tuo kuva säilynyt mielessä. Samoin olen saanut oppia, että maalaisemännät eivät koskaan pese ruistaikinatiinua. Hapatuksen siemen jää tiinun reunoihin.

Jumalan valtakunta on todellakin sisäisesti meissä. Se vaikuttaa hiljakseen omalla voimallaan. Jos on sanan vaikutuspiirissa, se valtaa vähitellen hitaankin sydämen. Siinä on taivaallista energiaa aikamme hengellisen energiakriisin keskellä. Pidän suuresti apostoli Paavalin sanasta, joka kertoo, että meidän Herramme armo on »ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa» (1 Tim 1:14).

Keskustelun aiheeksi:
Olenko kokenut elämässäni pieniä asioita, joilla on ollut kauaskantoinen merkitys?
Missä asioissa uskovan tulee erityisesti valvoa?
Mitä on sinapinsiemenen usko?

Peltoon kätketty aarre
Matteuksen evankeliumin 13. luvun viides ja kuudes vertaus puhuvat maailman tärkeimmästä löydöstä. Aarteen etsiminen on ollut kautta aikojen kaunokirjallisuuden tunnetuimpia aiheita. Jeesus opetti: »Taivasten valtakunta on peltoon kätketyn aarteen kaltainen, jonka mies löysi ja kätki; ja siitä iloissaan hän meni ja myi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti sen pellon» (Matt 13:44).

Usko on aina Jumalan työtä ja hänen lahjansa - siksi se merkitseekin löytöä. Kirkkoisä Augustinus tiivisti tämän sanoihin: »Ihmissydän on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa.» Löytäminen voi olla välähdyksenomaista. Kun kreikkalainen Arkhimedes istuutui kerran kylpyammeeseen ja vesi valui sen reunojen yli, silloin hänellä yhtäkkiä sytytti. Hän keksi lain, jonka mukaan voitiin määritellä esim. kullan ominaispaino, ja hän huudahti kuuluisan sanansa: »heureeka!» ('Olen löytänyt!') Sama kreikkalainen huudahdus toistuu Johanneksen evankeliumin 1. luvun ketjuherätyksessä: Andreas »tapasi ensin veljensä Simonin ja sanoi hänelle: 'Olemme löytäneet Messiaan' -- Ja hän vei hänet Jeesuksen tykö --.Filippus tapasi Natanaelin ja sanoi hänelle: 'Me olemme löytäneet sen, josta Mooses laissa ja profeetat ovat kirjoittaneet'» - »heureekamen, heureekamen», 'olemme löytäneet'. Elettiin ensiheräämisen aikoja, ja ne eivät haalistuneet koskaan opetuslasten muistoista. Kun tunnettu suosikkilaulaja Eija Merilä konsertoi kerran eräässä Lahden kirkossa, hän luki pitkään ulkoa evankeliumien sanoja. Voimakkaimmin jäi soimaan Jeesuksen muistutus: »Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi vahingon sielulleen.» Usko on elämän tärkein löytö.

Raamattu puhuu kahdenlaisesta löytämisestä. Ensinnäkin Jumala löytää eksyksissä olevan ihmisen. Siitä puhuvat vertaus hyvästä paimenesta ja tuhlaajapoikakertomus. Uskova ihminenkin voi olla joskus eksyksissä. Raamatun pisin luku, psalmi 119, päättyy jakeeseen 176: »Minä olen eksyksissä kuin kadonnut lammas; etsi palvelijaasi --.» Evankeliumien ehkä syvällisin juutalainen tulkki C. G. Montefiore on sanonut, että evankeliumin keskeisin sanoma on Jeesuksen julistuksessa, että hän »on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on» (Luuk 19:10).

Kuitenkin myös ihminen etsii Jumalaa. Sen tunnusti myös apostoli Paavali Ateenan Areiopagin tuntemattoman jumalan alttarin äärellä. Ihmiset etsivät Jumalaa, »jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää» (Apt 17:27). Meillä voi olla jopa erityisiä »etsikkoaikoja» (Luuk 19:44). Kreikkalainen »etsikkoajan» käsite voitaisiin kääntää, kuten englannin kieli sen ilmaisee, puhumalla »visiteerauksen» ajasta (time of visitation). Jumala aivan kuin vierailee kodissamme. Jumalan valtakunta ja hengelliset asiat tulevat kouraantuntuviksi.

Joskus ahdistus ja murhe kääntävät katseemme ylöspäin. 2 Sam 12:16 kertoo Daavidista, jonka poika kuoli: »Daavid etsi Jumalaa pojan tähden». Psalmi 9:11 lupaa: »Sinä et hylkää niitä, jotka sinua etsivät.» Ja Jesaja muistuttaa: »Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan». »Minä olen suostunut niiden etsittäväksi, jotka eivät minua kysyneet, niiden löydettäväksi, jotka eivät minua etsineet.» (55:6 ja 65:1.) Jeesus lupasi: »Jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan» (Matt 7:8).

Suomessa oli vastikään yleinen seurakunnallinen etsintäkuulutus. Koteihimme soitettiin ja meiltä kysyttiin jopa kaduilla, tahtoisimmeko liittyä löytäjiin. »Se löytyi» tarrattiin todistukseksi oviin ja kantokasseihinkin. Jotkut pelkäsivät, että tämä julistus kalskahtaa liian itsevarmalta. Niinpä Heinolan seurakunta julkaisikin kiertokirjeen, jossa pyydettiin: »Etsitään yhdessä!»

Hepreankielinen etsikkoaikaa tarkoittava käsite »et pekuda» voitaisiin kääntää sanoin »käskynjaon aika». Etsikkoaika merkitsee aina myös kutsua taistelemaan Jumalan valtakunnan asian puolesta. Moni kokee hengellisen herätyksensä yhteydessä aivan kuin välähdyksenomaisesti näyn tulevasta kutsumustyöstään. Tästä voisivat useat lähetystyöntekijämme kertoa.

Taivasten valtakunta on »kätketty peltoon». Jeesus sanoi, että »pelto on maailma». Jumala löydetaan aina elämän kiusojen keskellä. Sitä varten ei pidä eristäytyä maailmasta. Jesaja 45:3 lupaa: »Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin.» Pelto, johon aarre on kätketty, on myös Jumalan sana. Jesaja 34:16 kehottaa: »Etsikää Herran kirjasta ja lukekaa!» On hyvä muistaa aina Esran todistus kuninkaalle: »Meidän Jumalamme käsi on kaikkien päällä, jotka etsivät häntä, heidän parhaakseen» (8:22).

Ensikuulemalta voi tuntua oudolta, että Jeesuksen kuvaama mies löysi aarteen ja kätki sen. Hän ei tahtonut ilmeisesti ottaa aarretta itselleen varkain. Se oli hankittava laillisesti. Siksi hän myi omaisuutensa ja osti pellon. Usko merkitsee kokonaisvaltaista asiaa. Taivaan valtakuntaa ei ole tontitettu, niin että siitä voisi hankkia itselleen vain pienen tilkun. Saamme omistaa koko taivaan valtakunnan. Annamme Jumalalle sekä ajan että iäisyyden. Saamme täydet kansalaisoikeudet. Meidät liitetään Jumalan koko perheväen yhteyteen. Emme vain harrasta tilapäisesti hengellisiä asioita vaan elämme myös valtakunnan lakien mukaan. Kerran tunnettu israelilainen ajattelija Martin Buber valitti sitä, että maan kansalaiset »käyttäytyvät niin kuin Jumalan valtakunta olisi jo tullut - ja kuitenkaan he eivät tunne Jumalan valtakuntaa ja sen Kuningasta». Koko pellon ostaminen merkitsee sitä, että »hänessä me elämme ja liikumme ja olemme» (Apt 17:28). Meidän koko elämämme vyötetään Vapahtajamme yhteyteen. Seurakunta ei ole valintamyymälä, josta valitaan vain erikoistarjouksia. Emme elä vain tilapäisistä maistiaisista. Koko pelto merkitsee täyttä seurakuntayhteyttä ja myös osallisuutta Jumalan valtakunnan työhön. Raamattu ei tunne hengellistä irtolaisuutta. Rabbit sanovat: »Toora, jolla ei ole isän kotia, ei ole mitään tooraa.» Ja vanhat kristityt uskovat korostivat: »Joilla Jumala on isänä, niillä seurakunta on äitinä.» Hengellisen elämän aarteet koetaan Jumalan lasten yhteydessä.

Vertaus kalliista helmestä
»Vielä taivasten valtakunta on kuin kauppias, joka etsi kalliita helmiä, ja löydettyään yhden kallisarvoisen helmen hän meni ja myi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti sen» (Matt 13:45-46).

Ihmisen myötasyntyisiin ominaisuuksiin kuuluu, että hän keräilee mielellään jotain, kuka taidetta, kuka postimerkkejä, kuka rahaa - tämän viimeksi mainitun ymmärtää parhaiten. Saman piirteen voi tavata itämaillakin. Joku syvästikin sivistynyt voi pitää kymmentä kissaa ja viittä koiraa. Kyyhkysiä keräilevä arabi voi jopa surmata naapurin, joka varastaa hänen mielikyyhkynsä. Vertauksemme kauppias keräsi helmiä. Kalleimman helmen löydettyään hän oli valmis sijoittamaan siihen koko omaisuutensa"

Jeesus arvioi kaiken iäisyyden vaa'assa. Taivasten valtakunta on niin arvokas, että sen tähden kannattaa jättää kaikki muu. Hän sanoikin: »Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen -- sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.» (Matt 6:19-21.) Yhdysvalloissa tapahtuu usein, että miljonääriperheiden lapset turhautuvat rikkauteen ja hylkäävät kotinsa asettuen asumaan köyhälistön ja pummien keskelle. Todellinen rikkaus ei ole ulkonaista. Apostoli Paavali kuvaa tätä rikkautta näin: »Te tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te hänen köyhyydestään rikastuisitte» (2 Kor 8:9). Juuri tässä näkyy Jumalan sanomaton viisaus.

Maa- ja arvoesinekaupoissa turvaudutaan usein arviointiasiantuntijaan. Miten kalliiksi me arvioisimme taivasten valtakunnan? Eräässä maalaiskaupassa, jonne kylän pojat kerääntyivät illan suussa toisiaan tapaamaan ja jutustelemaan, rupesi muuan koltiainen pilkkaamaan kauppiaan kuullen Jumalaa. Hän sanoi: »Usko ei ole minulle edes viiden pennin väärtti!» Silloin kauppias otti esille kynän ja paperia ja pyysi nuorukaista luokseen kehottaen tätä kirjoittamaan sanelunsa mukaan: »Minä se ja se luovun tänä päivänä näiden todistajien läsnäollessa taivasosuudestani viiden pennin arvosta ...» Silloin kynä kirposi kourasta ja poika kakisteli: »Taisin laskea vain leikkiä!» Jeesus opetti arvioimaan elämää iäisyyden valossa.

Keskustelun aiheeksi:
Millainen oli minun etsikkoaikani?
Koinko silloin Jeesuksen vierailevan myös kodissani?
Oliko etsikkoaika myös samalla »käskynjaon aikaa»?

Taivasten valtakunta on nuotta
Matteuksen evankeliumin 13. luvun seitsemäs vertaus (jakeet 47-50) puhuu nuotanvedosta: »Vielä taivasten valtakunta on nuotan kaltainen, joka heitettiin mereen ja kokosi kaikkinaisia kaloja. Ja kun se tuli täyteen, vetivät he sen rannalle, istuutuivat ja kokosivat hyvät astioihin, mutta kelvottomat he viskasivat pois. Näin on käyvä maailman lopussa; enkelit lähtevät ja erottavat pahat vanhurskaista ja heittävät heidät tuliseen pätsiin; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.»

Nykyhepreassa käytetään kristillisen kirkon papista yleisimmin sanaa »koomer», joka tulee samasta sanajuuresta kuin 'nuottaa' tai 'verkkoa' tarkoittava sana »michmooret». Jeesus tahtoikin tehdä omistaan ihmisten kalastajia, jotka vetävät nuottaansa taivaan valtakunnan rannalle. Tässäkin vertauksessa näkyy iäisyyden todellisuus. Kerran tapahtuu viimeinen katselmus ja jako kahteen. Työntekijät »istuutuivat» eritellessään kaloja - tämä merkitsee huolellista työtä. »Kaikkinaiset kalat» viittaavat kansojen mereen. Jumala on kaikkien kansojen Herra.

Nykyaikaisen lukijan on vaikea käsittää, että kalastaja sai myös »kelvottomia» kaloja. Kysymys ei ole pienistä alimittaisista sinteistä vaan kaloista, jotka olivat syötäväksi kelpaamattomia. Gennesaretinjärvessa on runsaasti lähes metrin pituisiksi venähtäneitä limaisia keuhkokaloja, jotka muistuttavat hieman käärmeitä ja jotka saattavat ryömiä aamukasteen aikana telttailijan petikaveriksi. Juutalaisen lain mukaan ne ovat saastaisia, ja siksi niitä ei saisi syödä. Kun kerran huomautin eräälle juutalaiselle kalastajalle hänen veneensä pohjalla olevista keuhkokaloista, että ne ovat lain mukaan saastaisia, hän hymyili ja sanoi: »Onhan tässä lähellä arabialaisia kyliä!» Juutalainen lukija ymmärtää hyvin Jeesuksen vertauksen.

On huomattava, etta Jeesus puhui kahdesti taivasten valtakunta -vertausten yhteydessä viimeisestä tuomiosta, jolloin osa joutuu »tuliseen pätsiin». Tämä kreikan kielen »kaminaa» muistuttava sana tulee heprean »tanuur»- eli 'uuni'-käsitteestä, jota Vanha testamentti käyttää vastaavissa yhteyksissä (Jes 31:9 ja Mal 4:1). Ilmestyskirja puhuu »tulisesta järvestä» (19:20 ja 20:10). Kadotus merkitsee myös »itkua ja hammasten kiristystä». Juuditin kirja sanoo, että siellä »silmät kyyneloivät iäti». Hammasten kiristys ja pakotus on ollut muinaisina aikoina hyvin hankalaa, kun hammaslääkäreitä ei varsinaisesti ollut ja kun kipulääkkeitäkään ei ollut tarjolla.

Aiheemme johdattaa kysymään: Mitä Raamattu opettaa kuoleman jälkeisestä elämästä?

Olemme jo todenneet, etta rukous Jumalan valtakunnan tulemisesta viittaa ylösnousemukseen. Samoin iankaikkinen liitto, jonka Jumala on luvannut kansalleen, puhuu vanhan perimätiedon mukaan ylösnousemuksesta, - ja Messias on nielevä kuoleman. Itse Messias-ajatus niveltyy näin ollen iäisyysnäkyyn. Mutta mitä on heti kuolemamme jälkeen? Säilyykö ihmisen minä-taju yli ajallisuuden? Voimmeko kohdata kuoleman turvallisesti?

Jeesus kosketteli iäisyys-ongelmaa yllättävästi myös taivasten valtakunnasta esittämiensä vertausten yhteydessä. Jumaluusopin kannalta nämä asiat kuuluvat eskatalogian piiriin, oppiin viimeisistä ajoista. Kun jouduin kuuntelemaan kerran Yhdysvalloissa erään kunnioitetun oppineen luentoja eskatologiasta, tuntui jotenkin häkellyttävän hyvältä, että hän käsitteli pääasiassa kuolemaa, tuonelaa, ylösnousemusta, viimeistä tuomiota ja taivaan ja kadotuksen todellisuutta. Nykyään on vaarana tarkastella eskatologiassa liiaksi ajalliseen historiaan liittyviä ilmiöitä. Näin kristillisen uskon iäisyystoivo voi himmetä.

Oppi tuonelasta,
kuoleman jälkeisestä välitilasta, perustuu Raamattuun. Vanha testamentti puhuu tuonelasta 65 kertaa ja Uusi testamentti kymmenisen kertaa. Raamatun mukaan kuolema on synnin seuraus. Siksi Messias oli sovitustyöllään voittava kuoleman. Jo tämä elämä on tavallaan »kuoleman varjon maa», kuten Raamattu sanoo (Jes 9:1). Kuolemamme jälkeen ruumis maatuu (1 Moos 3:19, Job 21:26), mutta sielu menee tuonelaan (Ps 16:10). Tuonela on maallisen elämänsä jättäneiden kokoontumispaikka, niin vanhurskaiden kuin väärien. Se on samalla ylösnousemuksen odotushuone. Ihmisen persoona ja minä-tietoisuus sailyy yli kuoleman. Kuitenkaan »vainajahenkien» kanssa ei saa olla yhteydessä (5 Moos 18:11 ja 1 Sam 28:11-19). Jumalan silmä seuraa myös tuonelassa olevia (Ps 139:8).

Jeesus opetti, että tuonelassa on ikään kuin kaksi osastoa. Liittyen aikansa rabbien kielenkäyttöön hän puhui vertauksessaan rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk 16:19-31), kuinka köyhä Lasarus vietiin »Aabrahamin helmaan» (16:22). Rabbit saattoivat nimittää tätä hyvän osan saaneiden osastoa myös paratiisiksi. Tästä oli kysymys, kun Jeesus lupasi ristillä toiselle ryövärille, että tämä on oleva samana päiväna Jeesuksen kanssa paratiisissa (Luuk 23:43). Ryöväri aavisti Jumalan valtakunnan todellisen luonteen pyytäessään: »Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.»

Sama ajatus tuonelan ja taivasten valtakunnan todellisuudesta valahtaa esille, kun Pietari on tunnustanut Filippuksen Kesareassa, että Jeesus on »Kristus, elävän Jumalan Poika». Silloin Vapahtaja puhuu seurakunnastaan, jota »tuonelan portit eivät voita», ja antaa Pietarille »taivasten valtakunnan avaimet», niin että se, minkä hän »sitoo maan päällä», on oleva sidottu taivaassa, ja minkä hän »päästää maan päällä», on oleva päästetty taivaassa (Matt 16:13-19). Taustalla on heprean sanapari, joka merkitsee 'sitomista' ja 'vapauttamista'. Meillä ei ole oikeutta sulkea ketään taivasten valtakunnan ulkopuolelle, mutta meillä on oikeus sitoa ihminen Jumalan sanaan ja vapauttaa hänet tunnon taakoista. »Vapautus»-käsitteestä tulee nykyheprean 'synninpäästoä' merkitsevä sana. Muuan juutalaisen perimätiedon kuvaus kertoo, kuinka Messias istuu Rooman porteilla (kristittyjen luona) pitaalisten ja sairaiden rinnalla, »ja yhden hän sitoo ja toisen hän päästää». Näin Vapahtaja samastuu kärsivään ihmiseen.

Tuonelan huonompaa osastoa evankeliumi kutsuu »vaivan paikaksi». Jeesus kertoo, kuinka rikas mies oli saanut eläessään hyvää ja kuinka hän nyt itsekkyytensä vuoksi »kärsi tuskaa». Lasarus taas sai nyt vuorostaan »lohdutusta». Rikas mies pyysi, etteivät hänen veljensä »joutuisi vaivan paikkaan». Kertomuksesta käy myös ilmi, että tuonelan kahden osaston välille on »vahvistettu suuri juopa», niin että ihminen ei voi kuoltuaan enää vaikuttaa iäiseen kohtaloonsa.

Julistamme uskontunnustuksessamme, että Jeesus »astui alas tuonelaan». Hän oli siis tuonelassa kuolemansa ja ylösnousemuksensa välisen ajan. Apostoli Pietari tulkitsee sen siten, että hän »meni pois ja saarnasi vankeudessa oleville hengille» (1 Piet 3:19). Uusi testamentti tiedostaa, että pakanatkin voivat yleisen ilmoituksen pohjalta »ehkä hapuilemalla löytää» Jumalan (Apt 17:27) ja että »jokaisessa kansassa se, joka häntä pelkää ja tekee vanhurskautta, on hänelle otollinen» (Apt 10:35). Joskus »pakanat, joilla ei lakia ole, luonnostansa tekevät, mitä laki vaatii» ja niin he, »vaikka heillä ei lakia ole, ovat itse itsellensä laki» (Room 2:14). Kuitenkin Jeesuksen messiaaniseen tehtävään kuului, että hän astui alas, »maan alimpiin paikkoihin -- täyttääkseen kaikki» (Ef 4:9-10). Näin tuonelassa jo olevat pääsivät osallisiksi Jeesuksen sovitustyöstä saaden siellä mahdollisuuden vastaanottaa evankeliumin. Ilmestyskirja 1:18 kertoo, etta Kristuksella on »kuoleman ja tuonelan avaimet». Tämä vastaa juutalaisen perimätiedon ajatusta, että Messiaalla on »ylösnousemuksen avaimet».

Psalmi 103 yhdistää alkujakeissaan ne kolme päätehtävää, jotka liittyvät Messiaan sovitustyöhön. Siinä kehotetaan kiittämään Herraa. Emme saisi unohtaa, mitä hyvää hän on tehnyt, »hän, joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sinun sairautesi, joka lunastaa sinun henkesi tuonelasta». Kristus sovitti syntimme, kantoi sairautemme ja voitti kuoleman. Olemme osalliset tästä jo nyt ja kerran täydellisesti iäisyydessä. Jo nyt on synnit annettu anteeksi, ja kuitenkin synnin turmelus vaivaa yhä elämäämme. Jo nyt parantaa Vapahtajamme armotaloutensa mukaan sairauksiamme; hän parantaa sairauksistamme tai sairauksissamme, niin että jaksamme kantaa tyytyväisinä osamme - ja kuitenkin vasta iäisyydessä on kaikki vajavaisuus poissa. Hän on voittanut kuoleman, niin että vapaudumme kuolemanpelosta - ja kuitenkin vasta iäisyydessä pyyhitään pois kaikki kyynelet, »eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt» (Ilm 21:4). Juuri tästä syystä tulisi puhua enemmän taivasten valtakunnasta ja sen ajallisista ja iäisistä näkökulmista.

Ihmisen kuolinhetkeen ja tuonpuoleisiin asioihin liittyy vanhoilla oppineilla paljonkin yksityisfilosofiaa, jolle ei löydy aina tukea Raamatusta. Oppineet saattavat kertoa, että kuoltuaan ihminen kuulisi puheemme vielä siihen asti, kunnes hänen hautansa on suljettu, tai että kuolleen rabbin huulet liikkuvat vielä haudassa, kun hänen oppilaansa toistavat hänen opetuksiaan. Ilmeisesti kuoleman hetkeen liittyy joskus merkillisiä kokemuksia, jotka ovat luoneet monenlaisia arvailuja iäisyyden luonteesta, mutta Raamatun omaan ilmoitukseen niitä ei saisi rinnastaa.

Jeesuksen kuoleman yhteydessä tapahtui merkillisiä asioita, jotka tulkitaan joskus vain kaunokirjallisiksi lisäyksiksi, joilla ei olisi historiallista totuusarvoa. Matteus kertoo niistä laajimmin: »Ja katso, temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti, ja maa järisi, ja kalliot halkesivat, ja haudat aukenivat, ja monta nukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös. Ja he lähtivät haudoistaan ja tulivat hänen ylösnousemisensa jälkeen pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle.» (27:51-53.) Temppelin esiripun repeämisen voimme todeta kolmesta evankeliumista ja kolmesti Hebrealaiskirjeestä. Siihen on myös kolme viittausta Talmudissa, juutalaisten perimätiedossa. Ne alkavat sanoin »40 vuotta ennen temppelin hävitystä». Silloin »aukenivat temppelin ovet itsestään, läntinen lamppu sammui -- uhrit menettivät voimansa» ja määrätyt uhreihin liittyvät ihmeet lakkasivat. Se oli myös merkkinä siitä, että Pyhä Henki oli jättänyt temppelin. Jopa juutalainen historioitsija Josephus kertaa »Juutalaissodissaan» (VI, 5:3) temppelin ovien avautuneen salaperäisesti itsestään tuona aikana.

Vaikeampi on käsittää Jeesuksen kuolinhetkeen liittyvät muut ilmiöt. Tuonelan portit aivan kuin avautuivat hetkeksi. Monet »lähtivät haudoistaan» ja »ilmestyivät monelle». Sana »monta» esiintyy Matteuksella tässä yhteydessä kolme kertaa. Kuolinhetkellä tapahtuvia vainajan ilmestymisiä näkyvässäkin hahmossa väitetään sattuneen yllättävän usein. Ne kuuluvat ihmisten yleisinhimillisiin kokemuksiin eikä niitä saa rinnastaa Raamattuun. Kuitenkin evankeliumitkin kertovat yleisinhimillistä historiaa. Jeesus voitti kuoleman. Ei ihme, jos siinä tuonelankin portit järkkyivät hetkeksi. Kerran juutalainen Uutta testamenttia opettava professori David Flusser sanoi Jerusalemissa, etta »taivaan alla on monia ihmeitä, joita ei voi selittää pelkän kouluviisauden avulla».

Jeesus puhui tuonelasta, ja tuonela on todellisuutta. Tuonelaan laskeutuminen ja taivaaseen nouseminen kuuluivat Jeesuksen messiaaniseen tehtävään. Näin Jeesus pyhitti tuonelan ja taivaan. Psalmissa 139 on monta lohduttavaa viitettä, jotka voivat puhutella nykyajan ihmistä shokinomaisesti: »Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti --.Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani.» - »Minä herään ja olen vielä sinun tykönäsi. Jos minä taivaaseen nousisin, niin sinä olet siellä; jos minä tuonelaan vuoteeni tekisin, niin katso, sinä olet siellä.» Tuonelakin on jo »paratiisi» niille, jotka ovat saaneet syntinsä anteeksi. Vaikka juutalaiset oppineet puhuvat Messias-odotuksen yhteydessä vain vähän Messiaan iäisestä hallinnasta, he käyttävät kuitenkin kirjoituksissaan usein sanontaa »ha-olam ha-baa», 'tuleva maailma'. Jeesuksen ylösnousemus on tehnyt meille todelliseksi taivasten valtakunnan ja tulevan maailman. Siksi sanomme Nikean uskontunnustuksen lopussa heprean kielenkäyttöä noudattaen: »Me odotamme kuolleitten ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.»

Keskustelun aiheeksi:
Mitä merkitsee käytännössä, että meillä on »taivasten valtakunnan avaimet»?
Milloin voin käyttää synninpäästön sanaa ja miten?
Onko minulla ollut lähipiirissäni kokemuksia tuonpuoleisen todellisuudesta?

JUMALAN VALTAKUNTA JEESUKSEN LÄHETYSSAARNASSA

Kolme viinitarhavertausta

»Samoin on ilo taivaassa suurempi yhdesta syntisestä. joka tekee parannuksen. kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta. jotka eivät parannusta tarvitse.»

Luuk 15:7

Jumalan valtakunnan todellisuus korostuu evankeliumeissa aivan tavallisissa asiayhteyksissä. Kun Luukkaan evankeliumin 9. luku kertoo kahdentoista opetuslapsen lähettämisestä »julistamaan Jumalan valtakuntaa», mainitaan luvun lopussa eräistä henkilöistä, jotka tahtoivat hekin liittyä opetuslapsipiiriin. Miehelle, joka halusi ensin käydä hautaamassa isänsä, Jeesus sanoi: »Anna kuolleitten haudata kuolleensa, mutta mene sinä ja julista Jumalan valtakuntaa.» Toinen tahtoi käydä ensin ottamassa jäähyväiset kotiväeltään. Hänelle Jeesus sanoi: »Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias Jumalan valtakuntaan.»

Jeesuksen toiminnassa oli erityinen vaihe, jolloin hän kohtasi runsaasti pakanasyntyisiä kreikkalaisen kulttuurin edustajia. Tullessaan Jerusalemiin julkisen toimintansa loppuvaiheessa hän kiersi Jordan-virran itäpuolitse Perean kautta. Näin hänen ei tarvinnut kulkea Samarian lävitse, jossa suhtauduttiin usein vihamielisesti juutalaisiin pyhiinvaeltajiin. Jesaja 8:23 esittää muinaiset Assyrian kuninkaan veropiirit, jotka tulevat kerran osallisiksi messiaanisesta siunauksesta. Jumala saattaa tulevaisuudessa »kunniaan merentien, Jordanin tuonpuolisen maan, pakanain alueen», hepreaksi »gelil ha-gojjim» eli 'pakanain Galilean'.

Tältä Perean toimintakaudelta on Luukas tallettanut 10.-17. luvuissaan 17 itsenäistä vertauskertomusta. Niitä voidaan pitää Jeesuksen oman lähetyssaarnan esimerkkeinä. Niistä näkyy Jeesuksen julistuksen hämmästyttävä laaja-alaisuus ja yleisinhimillinen luonne. Vaikka Jeesus ei tällä »Jordanin tuonpuolisella maalla» keskitykään puhumaan suoranaisesti Jumalan valtakunnasta, hän piirtää aina kuulijansa mieleen iankaikkisuusperspektiivin.

Lähimmäisenrakkautta opettava kertomus laupiaasta samarialaisesta alkaa kysymyksellä: »Mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?» (Luuk 10:25-37.) Pappi ja leviitta kulkivat haavoittuneen miehen ohi, koska he eivät olisi voineet viikkoon osallistua virkatoimitukseensa, jos olisivat saastuneet kosketuksesta kuolevaan mieheen. Mielessä oli kai hengellinen työnjako. Kun eräs opettaja kysyi kerran, miksi pappi meni ohi, viittasi muuan innokas pieni oppilas: »Minä tiedän, minä tiedän: hän meni soittamaan diakonissalle!» Kuitenkin oikea lähimmäisenrakkaus pysähtyy , sitoo haavat, hoivaa ja takaa jopa jälkihoidonkin, kuten halveksittu samarialainen teki.

Vertauksessaan rikkaasta miehestä, joka tahtoi koota runsaan viljansa uusiin, suurempiin aittoihin voidakseen talletuksiensa nojalla syödä, juoda, nauttia lepoa ja iloita, Jeesus muistutti juuri iäisyyden todellisuudesta (Luuk 12:16-34). Mies kuuli Jumalan äänen, joka sanoi: »Sinä mieleton, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?» -»Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä -- henki on enemmän kuin ruoka -- älkää korkeita tavoitelko -- etsikää Jumalan valtakuntaa, niin myös nämä teille annetaan sen ohessa -- teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan -- hankkikaa itsellenne kulumattomat kukkarot, loppumaton aarre taivaisiin.»

Luukas tallentaa Jeesuksen lähetyssaarnasta kyllä myös vertaukset Jumalan valtakunnasta, joka on sinapinsiemenen ja hapatuksen kaltainen (Luuk 13:18-21). Kuitenkin tuon Perean julistusvaiheen pääpaino on Jumalan etsivän rakkauden sanomassa, joka on tarkoitettu langenneelle ja epäonnistuneelle ihmiselle. Sillä on aina universaalinen, koko maailmaa koskeva luonne. »Tulijoita saapuu idästä ja lännestä ja pohjoisesta ja etelästä, ja he aterioitsevat Jumalan valtakunnassa» (Luuk 13:29). Puhuessaan vertaukset häistä ja suurista illallisista (Luuk 14:8-15 ja 16-24) Jeesus kehotti kutsumaan »köyhiä, raajarikkoja, rampoja, sokeita; niin sinä olet oleva autuas, koska he eivät voi maksaa sinulle; sillä sinulle maksetaan vanhurskasten ylösnousemuksessa. Tämän kuullessaan eräs pöytäkumppaneista sanoi hänelle: 'Autuas se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa! '» Myös suurten illallisten isäntä kehotti kiiruhtamaan »kaupungin kaduille ja kujille» ja »teille ja aitovierille» ja tuomaan »köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat» hänen tykönsä, että hänen talonsa täyttyisi. Ei ihme, jos tämä sanoma on innostanut uskovia kaikkina aikoina rakkauden palvelun työhön. Rujot ja vammaiset kelpaavat Jumalan valtakuntaan.

Jopa »kadonneiden evankeliumissa» (Luukas 15), jossa on kolme vertausta Jumalan etsivästä rakkaudesta, näemme taustalla iankaikkisuusnaköalan. Jeesus toistaa: »Samoin on ilo taivaassa suurempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. -- niin myös -- on ilo Jumalan enkeleillä yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen.» Kun tuhlaajapojan isä laittaa juhla-aterian kotiin palanneelle pojalleen, hän sanoo kahdesti: »Tämä minun poikani -- tämä sinun veljesi oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut ja on jälleen löytynyt.» Raamatun mukaan synti kuolettaa ihmisyyden. »Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa» (Room 6:23).

Myös kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk 16:19-31), josta olemme jo puhuneet, edellyttää, että Jumala voi antaa uskovilleen lohdutuksen tuonelassa ja tulevassa elämässä. Jumaluusoppineet käyttävät »erityissanomasta» joskus saksalaista sanontaa »Sondergut», 'erityishyvä'. Jeesuksen lähetysjulistuksen »erikoistarjous» on ilmaistu parhaiten Vapahtajamme sanoissa: »Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on» (Luuk 19:10). »Ihmisen Poika» -käsite, jonka Jeesus valitsi messiaanisen tehtävänsä pääasiallisimmaksi tulkiksi, korostaa aina Vapahtajan taivaallista alkuperää. Hänelle on annettu »valtakunta, ja kaikki kansat, kansakunnat ja kielet palvelevat häntä. Hänen valtansa on iankaikkinen valta, joka ei lakkaa, ja hänen valtakuntansa on valtakunta, joka ei häviä» (Dan 7:14). Tällainen Messias alentuu rakkaudessaan etsimään syntistä ihmistä. Näky Jumalan valtakunnasta auttaa meitä parhaiten ymmärtämään myös evankeliumin syvyyden.

Kolme viinitarhavertausta
Evankeliumien valtakuntanäky huipentuu kolmeen viinitarha-vertaukseen, jotka kaikki Matteus on tallentanut, ja kahteen Matteuksen ja Luukkaan säilyttämään leiviskävertaukseen. Nämä korostavat vastuutamme Jumalan valtakunnan leviämisestä ja lähetystyöstä.

Perinteisesti lähetystyön tunnuksena on käytetty sanaa: »Katselkaa vainioita, kuinka ne ovat valjenneet leikattaviksi» (Joh 4:35). Suomalainenkin tuntee elonkorjuuajan kiireen. Kuitenkin vanhatestamentillinen kuva viinitarhasta esiintyy Jeesuksen puheissa samanlaisena työkutsuna. Profeetta Jesaja kuvaa, miten paljon vaivaa viinitarhan perustaminen kysyy. Sitä tulee kuokkia ja kivetä; näin syntyvät tyypilliset itämaiset vuoripengermät. Ympärille rakennetaan suojaava aita ja keskelle vartiotorni. Kun viinirypäleiden korjuuaika koittaa syyskesällä, on toimittava ripeästi, etteivät rypäleet ehdi pehmetä ja paheta. Silloin kelpaa viinitarhan työhön joka ainoa kynnelle kykenevä. Toisaalta korjuuaika on aina ilojuhlaa. Lapsetkin saavat napsia vatsansa tayteen viinirypäleitä. Laulut kaikuvat vuorten rinteillä, kun yhdessä rintamassa edetään saralta toiselle. Jos vihollinen tuli maahan, hän särki muurit, poisti aidat, hajotti vartiotornit ja polki maahan viiniviljelmän, ja sijaan kasvoi pian »ohdaketta ja orjantappuraa» (Jes 5:1-7).

Jeesuksen vertauksessa viinitarhaan palkatuista työmiehistä (Matt 20:1-16) korostuu Jumalan valtakunnan erityisluonne: »Taivasten valtakunta on perheenisännän kaltainen, joka varhain aamulla lähti ulos palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa». Hän tarjosi työtä myös kolmannella, kuudennella, yhdeksännellä ja yhdennellätoista hetkellä, joka kolmas tunti klo 9:stä lähtien. Kun ilta tuli, sai kukin sovitun denarin päiväpalkan, jopa viimeisetkin, jotka olivat olleet työssä vain tunnin. Silloin koko päivän »kuorman ja helteen» kokeneet napisivat isännälle. Hän vastasi: »Enkö saa tehdä omallani, mitä tahdon? Vai onko silmäsi nurja sentähden, että minä olen hyvä? Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.»

Tämä vertaus koskee ennen kaikkea Israelin kansaa, jota Jumala on kutsunut jo »varhain aamulla». Maailman »torilla joutilaina» vetelehtineet voivat tarkoittaa muita kansoja. Kaikkia on kutsuttu työhön kantamaan Jumalan valtakunnan iestä ja kokemaan työn kuormaa ja hellettä. Kaikki saavat kerran saman armopalkan, sillä Jumala on hyvä. Jerusalemin-työn helteessä minulle tulivat rakkaiksi aikanaan kaksi Jesajan kirjan sanaa: »Hänen palkkansa on hänen mukanansa» ja »täma on Herran palvelijain perintöosa, tämä heidän vanhurskautensa, minulta saatu, sanoo Herra» (62:11 ja 54:17). Miten lohduttavaa onkaan, että Jumalan valtakunnassa kohdellaan mattimyöhäisiä samalla tavalla kuin hengellisesti aamuvirkkuja. Jokainen kynnelle kykenevä voi osallistua Jumalan viinitarhan työhön.

Toinen Jeesuksen viinitarhavertaus (Matt 21:28-31) puhuu viiniviljelmän omistajan kahdesta pojasta. Tuskin nyt on kysymys varsinaisesta korjuuajasta, sillä isä sanoo pojalleen: »Poikani, mene tänään tekemään työtä minun viinitarhaani.» Poika vastasi: »En tahdo!» Mutta jälkeenpäin hän katui ja meni. Kun isä meni pyytämään toista poikaansa työhön, tämä vastasi: »Minä menen, herra!» Mutta hän ei mennytkään. Sana »herra» vastaa ilmeisesti heprean sanontaa isännästä, »ba'al». Tämä toinen poika pelkäsi varmaankin sanoa isälleen, mita hän ajatteli jokapäiväisestä puurtamisesta viinitarhassa.

Mitä poikien olisi pitänyt tehdä? Vastaus kätkeytyy Jeesuksen vertaukseen totisesta viinipuusta. Tämä vertaushan liittyy Jaakobin siunaukseen, jossa luvataan Juudan heimosta hallitsija, »jota kansat tottelevat. Hän sitoo aasinsa viinipuuhun, viiniköynnökseen aasinsa varsan» (1 Moos 49:10-11). Oppineet korostavat, etta »viinipuu»-sanalla, »soreeka», tarkoitetaan tässä itämailla kuuluksi tullutta »jaloa» viinipuulaatua. He tulkitsevat, että jopa unessakin nähty »soreeka» tarkoittaa Messiasta. Siksi Jeesus saattoi sanoa, että hän on »totinen viinipuu» (Joh 15:1-6). Jeesus esitti keskitetysti: »Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmää, hän karsii pois; ja jokaisen, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, että se kantaisi runsaamman hedelmän.»

Viinitarhan hoidossa on kaksi perustehtävää. Syystalvella suoritetaan perusleikkaus, jolloin köynnökset karsitaan niin, että vain perusrunko jää jäljelle. Täten rypäleet kasvavat kunakin vuonna suoraan perusrungosta. Kristittyinä emme saisi olla toistemme oksia ja kasvannaisia. - Kun kevät koittaa ja köynnös alkaa versoa luoden miltei huomaamattoman kukinnan ja pienet terttunsa, alkaa ns. puhdistaminen. Se on huolellisuutta vaativaa työtä. Sitä ei yleensä uskota palkkalaisille. Isäntä itse tai hänen poikansa suorittavat tämän puhdistusleikkauksen. Muistan erään käynnin vaimoni kanssa Eedenin puutarhassa Eevaa ja hänen miestään herra Eedenia tapaamassa - käärmeitä emme kyllä nähneet. Herra Eeden on erikoistunut viininviljelyyn. Kerran saimme maistaa hänen tarhassaan banaanin, mansikan ja jopa vadelman makuisia viinirypäleitä. Yksistään Isr